sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Pain of Salvation-kimara, osa 5: BE

"Searching for yourself is like looking for the house you stand in
How could you possibly find it?
It's everywhere
It's all you know
And there are no other points of reference"



Ei ainakaan käy helpommaksi tämä projekti edetessään. Seuraavana pohdintavuorossa nimittäin ehkä yksi progressiivisen metallin (tai koko nykymusiikin) historian monimutkaisimmista kokonaisuuksista, eli BE. Ehkäpä osittain siitä syystä tämä postaus on viivästynytkin... yli vuodella! Nyt päätin lopulta ottaa härkää sarvista ja jatkaa eteenpäin, vaikka ehkäpä minullakaan ei ole mitään uutta sanottavaa tästä levystä, muuten kuin oman mielipiteeni puolesta.

Ensimmäisiä kertoja levyä kuullessani en oikein osannut kiinnittää siihen kummemmin huomiota (yllättäen ei ollut lyriikkavihko kätösessä, eikä ajatus 100% itse musiikissa), joten se jäi julkaisun aikaan melko vähälle huomiolle. Myöhemmin, muutamien kiintopisteenä toimivien biisien kautta tämän pariin on palannut yhä uudestaan ja uudestaan, ja siitä on muodostunut itselle yksi Pain of Salvationin tuotannon parhaista kokonaisuuksista.

Ensimmäisen kerranhan levy esitettiin kokonaisuudessaan live-konsertissa, jossa oli mukana pieni orkesteri sekä erilaisia asukokonaisuuksia ja erikoisefektejä lavalla (kuten vettä, jossa arvon laulaja pääsi "kylpemään"). Levymuotoon päädyttyään albumi hioutui vielä jonkin verran musiikillisesti (melko vähän kylläkin), mutta yleinen teema ja tunnelma pysyi samana. DVD konsertista julkaistiin vasta albumin jälkeen.



Temaattisesti levyllä piilee sellainen kokonaisuus, että jos sitä alkaa liikaa miettiä, hajottaa päänsä. Olen monet kerrat yrittänyt lukea lyriikoita ja Gildenlöwin haastatteluita aiheesta, ja ihan rehellisesti sanottuna en vieläkään ymmärrä. Kokonaisuutena ja rautalankamuotoon käännettynä levyltä voi erottaa ns. pääjuonen. Tarina kertoo miehestä (en ole varma onko kyseessä yksi ihminen vai koko ihmiskunta), joka menettää läheisensä, kärsii oman kuolevaisuutensa kanssa ja lopulta keksii keinon välttää kuoleman. Levyn lopussa hän huomaa olevansa ainoa elossa oleva ihminen, ja julistaa itsensä luomakunnan kruunuksi raidassa Iter Impius. Siinä sivussa kerrotaan myös ihmiskunnan (jumalan?) tarina syntymästä tieteen ja itsetietoisuuden kehitykseen, sivilisaation kukoistukseen ja tuhoon. Ei mikään hyvän mielen tarina. Daniel Gildenlöwillä tuntuu olevan jokseenkin pessimistinen näkemys ihmiskunnan syvimmästä olemuksesta ja tulevaisuudesta, ja en voi sanoa olevani kamalan eri mieltä asiasta. Toisaalta aina on toivoa... ehkä. Joka tapauksessa levy kantaa useita teemoja joista jokainen nivoutuu yhteen toistensa kanssa. Tämä mies on Nero isolla alkukirjaimella!

Musiikillisesti levy on erittäin hajanainen ja yhtenäistä linjaa on vaikea löytää, ja ehkäpä tässä on haettu jokaiselle raidalle/osuudelle oma sopiva tyylinsä, joka jollain tavalla liittyy kyseiseen aiheeseen tai teemaan. Esimerkiksi Imago-raidalla musiikki alkaa melko kepeällä akustisella ilottelulla, mukana huiluja ja muita iloisia soittimia sekä duurivoittoisia melodioita, jotka toisaalta kappaleen edetessä myös muokkautuvat hieman vinksahtaneiksi, kuten kappaleen tarinakin (ihmiskunnan loputon tiedonjano, oppiminen ja innostuminen, joka johtaakin ahneuteen ja vallanhimoon).

Omiin korviin levy on laadullisesti hajanainen osittain, kaikkia kappaleita ei jaksa joka kuuntelukerralla soittaa läpi (esimerkiksi kokonaisuus Dea Pecuniae + Vocari Dei on jostain syystä jäänyt hieman etäiseksi). Lopulta kokonaisuus on kuitenkin riittävän dynaaminen ja parhaat kappaleet kuuluvat ehdottomasti Pain of Salvationin kärkikastiin vaikuttavuutensa ja tunteikkuutensa puolesta.

Vaikka loppuun voisi sopivasti linkittää varoittavan kappaleen mahdollisesta maailman tuhoutumisesta, se olisi ehkä liian paatoksellista, jokainen pohtikoon tätä järjettömyyttä tykönään muuna ajankohtana. Sen sijaan linkitän oman suosikkini tunteikkuudellaan, melodiallaan ja raakuudellaan iskevän Iter Impiuksen, joka miettii tarinan "päähenkilön" saavutusta herätä viimeisenä ihmisenä koko pallolla, mutta millaiseen maailmaan...



"I woke up today
Expecting to find all that I sought
And climb the mountains of the life I bought
Finally I'm at the top of every hierarchy
Unfortunately there is no one left
But me"

torstai 7. toukokuuta 2015

Eläinhommia tiivistettynä!

Harmillisen harvoin tulee päivitettyä tätä blogia, vaikka aluksi niin kovasti lupasin... Noh, toivottavasti reissukuvat on saavuttaneet kiinnostuneimmat seuraajat naamakirjan kautta ja muutenkin jos on ikävä niin saa ehdottomasti kysellä. Kiirettä kuitenkin pitää ja ei ole ihan aina mielessä mitä terveisiä oon luvannut kellekin kertoa ;)

Huh huh, en tiedä kyllä edes mistä aloittaa. Pienessä paketissa sanottuna on ollut tähän mennessä todella huima kokemus, sekä työn että reissaamisen puolesta, ja runsas liuta uusia ystäviäkin on kertynyt matkan varrella, mikä on pelkästään hyvä ja rikastuttava asia! Toki lieviä vastoinkäymisiäkin on tässä matkan varrella sattunut, mutta nekin aina kasvattaa ihmisenä eteenpäin, jos vaan osaa ottaa ne opit vastaan.

No mutta, tarpeeksi geneeristä lässytystä! Asiaan! Mitä kivaa oon tehnyt töissä viimeisen parin kuukauden aikana? Apinaosastolta siirryin joulukuun puolivälissä (Suomen loman jälkeen) nisäkäspuolelle jossa on vaikka mitä kaikkia kivoja eri otuksia! Opin siivoamaan ja ruokkimaan kutakin lajia vähän kuin yksi kerrallaan, ja periaatteessa joka päivä tuli jotain uutta vastaan. Oma tuutorini oli todella avulias ja kertoi mielellään eri eläimistä, niiden taustoista, käytöksestä ja mistä ikinä mieleen juolahti kysyä. Apinasaarilla tahti oli usein todella kiireinen ja siivous paikoin erittäin fyysisesti rankkaa, jolloin aikaa ei jäänyt paljoa oppimiselle tai kyselemisille. Tilat oli myös erilaiset, joten siinä joutui olla aika paljon yksinään eikä sitten pystynyt jutella "esimiehelle" tai kokeneille työntekijöille kuten nisäkäsosastolla. Tähän mennessä ehkä mukavin työskentelykokemus sekä eläinten että ihmisten osalta siis.

Tällä hetkellä olen karanteenipuolella. Kaksi kuukautta alla ja taas on joutunut ihan omanlaiset työskentelytavat oppimaan. Tavallaan hieman turhauttavaa joka osastolla aloittaa "nollista", mutta onhan se ymmärrettävää kun joka puolella on niin eri tavat työskennellä, johtuen eri eläinlajeista, eläinten tilasta (karanteenissa eläimet tulevat niin erilaisista olosuhteista että jokaisen kohdalla pitää miettiä oma etenemistapansa) ja tarpeista, sekä toki sekin kun on taas uudet ihmiset, jotka ei ole yhtään perillä omasta osaamistasosta. Eikä sitä aina viitsi tuputtaa itseään, että "hei, mä osaan tän jo", koska siitä tulee välillä vähän ylimielinen tunne, enkä halua antaa sellaista kuvaa.

Karanteeniduuneista kerrottakoon sen verran, että täällä on tiukemmat protokollat (eli työskentelyohjeet ja -säännöt) kuin muilla osastoilla, johtuen siitä että eläimet tulevat tätä kautta AAPiin, ja olosuhteet, joissa ne ovat olleet, vaihtelevat suuresti. Lisäksi tautiriski muodostaa myös omat haasteensa. Jokainen uusi eläin laitetaan omaan "yksiöönsä", ja jokainen niistä on oma eristetty yksikkönsä, joka sisältää vielä ns. "pre-unitin" (esi-yksikön?). Jokainen näistä huoneista on erikseen ilmastoitu, ettei ilman kautta tarttuvat taudit pääse kulkemaan yksiköstä toiseen tai suojaamattomien ihmisten ilmoille yleisiin tiloihin (keittiö, toimisto jne).

Joka yksikössä on omat jalkineet, siivousvälineet jne. ja siivousta varten on puettava erillinen haalari, joka laitetaan pyykkiin joka siivouksen jälkeen. Joidenkin eläinlajien kohdalla tiettyjen zoonoosien (ihmisiin tarttuvien tautien) riskin vuoksi joutuu vielä käymään suihkussa siivouksen tai jopa pelkän ruokinnan jälkeen. Oma ennätys tähän mennessä on muistaakseni 5 suihkua yhden päivän aikana! Fyysisesti tämä(kin) osasto on rankkaa duunia, vaikkakin välillä tuntuu menevän enemmän aikaa vaatteidenvaihtoon ja muihin varotoimiin, mutta tarkkaa huolellisuutta (ja jynssäystä, eritoten tyhjien yksiköiden siivousten kohdalla...) vaativien osuuksien takia lähes joka päivä saa hien pintaan jossain vaiheessa.

Kesäkuun alussa siirryn simpanssipuolelle, joka ehkä jännittää eniten näistä neljästä "osiosta" siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on kuitenkin iso ja älykäs eläinlaji, jolla on ehdottomasti voimat tappaa ihminen, jos sille päälle sattuvat ja mahdollisuus tarjoutuu. Siksipä toki turvallisuustoimenpiteet ovat erittäin tiukat sielläkin, että saa nähdä mitä työmahdollisuuksia "pelkälle vapaaehtoiselle" on tarjolla...

Mitäs muuta yleisesti... On tullut koettua kyllä melkoista ylä- ja alamäkeä sekä työn että yksityiselämän suunnilla; eikä vähiten joulukuisen Suomen reissun jälkeen (ja nyt taas kun tänään saavuin lyhyeltä yllätysvisiitiltä kotiin). Koti-ikävä on kasvanut mitä pidemmälle vuotta on edennyt, vaikka välillä on hienojakin hetkiä ja kämppisten sekä työkavereiden kanssa tulee melko hyvin toimeen. On kuitenkin todettava, että läheisimpien ja tärkeimpien kanssa ajan viettäminen, syvälliset keskustelut ja hauskat hetket ovat kenties se suurin suola mikä täältä puuttuu. Ehkäpä siksi on tullut yhä enemmän vierailtua tuolla Haagin suunnalla, kun on siellä se henkireikä ja ihmisiä joiden kanssa voi puhua mistä vaan ongelmista mitä täällä on ilmaantunut, ja helpottaa sitä taakkaa jonkin verran.

Noh, enää jäljellä neljä kuukautta, johon siihenkin sisältyy kaksi Suomen reissua. Pian mä olen jo kotona <3

Suunnittelin tässä joku kerta kirjoittelevani hieman juttua näistä maiden välisistä kontrasteista sekä asioista, mitä kaipaan Suomessa, mitä en kaipaa, ja mitä täällä tulen todennäköisesti kaipaamaan. Mutta en lupaa mitään. Ehkä sitten kesemmällä ;)

Siihen asti, tot ziens!

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Anne Frank House ja monikulttuurisuus

Kuten otsikosta voi päätellä, tein visiitin Anne Frank-museoon Amsterdamissa tässä eräs päivä. Sain pitkästä aikaa inspiraation kirjoittaa jotain, koska koen että aihe on aina ajankohtainen, ennen kaikkea juuri nyt. Monikulttuurisuus on monille kirosana, mutta sen ei toivoisi sitä olevan.

Sille, joka ei tiedä, kuka oli Anne Frank, tiedoksi, että Anne oli nuori juutalaistyttö, joka piileskeli perheensä kanssa Saksan miehittämässä Amsterdamissa II maailmnsodan aikana. Historiaa sopii lukea: http://www.annefrank.org/
Talossa käydessä tuli tuskallisen selväksi, miten sota ja vaino vaikuttaa yksittäiseen ihmiseen. On suorastaan karmivan upeaa, miten tarkasti Frankin perheen tarina on selvitetty alusta loppuun saakka; mitä talossa on tapahtunut ja miten teini-ikäinen tyttö on siihen reagoinut, oman päänsä sisällä sekä ulkoisesti. En ennen tätä ole lukenut Anne Frankin päiväkirjaa, mutta nyt ostin sen viimein suomeksi käännettynä (uusimman version) ja päätin sen lähiaikoina aloittaa kunhan ensin luen pari muuta keskeneräistä teosta pois kuleksimasta... Ärsyttävää kun on tällainen periaate ettei viitsi aloittaa uutta kirjaa ennenkuin vanhat on luettu, vaikka kuinka olisi polte uuteen!

Tuliaiskaupasta lähti tosiaan vähän perehtymismateriaalia matkaan. Suosittelen museovisiittiä kaikille erittäin lämpimästi.

Anne Frankin tarinan oleellisin pointti historiallisuuden ohella on se, että ihmisten lokerointi tiettyjen ulkoisten ominaisuuksien perusteella on täysin perusteetonta. Natsit syyttivät juutalaisia taloudellisesta ahdingostaan ja rakensivat aivan tyhjästä syyllistävän tarinan, jotta voisivat perustella omia toimiaan toisen maailmansodan aikana. Sodasta itsestään on kirjoitettu niin paljon tutkimusta ja muuta analyysiä löytyy internetin täydeltä, etten ala analysoimaan asiaa sen tarkemmin tässä.

Viime vuosien kasvava muukalaisviha ympäri Eurooppaa on alkanut saada todella pelottavia piirteitä. Oikean siiven ääriliikkeet ovat äänekkäästi alkaneet vaatimaan maahanmuuttajien oikeuksien ja etuuksien karsimista. Perusteena näille vaatimuksille tarjotaan milloin mitäkin tekosyytä, mutta pohjimmillaan näillä ihmisillä on huoli kantaväestön hyvinvoinnista. Ihan ylevä pohja kyllä, mutta asiassa on toinenkin puoli. Nimittäin näiden maahanmuuttajien etuudet ja oikeudet eivät ole keneltäkään muulta pois. Leikkauksia kaikkien etuuksiin tehtäisiin aivan varmasti muutenkin ja valtiontalouden kestävyys tuskin on pelkästään yhdestä menolähteestä kiinni. Tästä talousaiheestakin on varmasti parempia laskelmia ja ajatuksia esitetty joten enpä tartu siihenkään.

Mitä sitten ajan takaa tällä postauksella? Museokäynnin aikana ja sen jälkeen ajattelin todella paljon sitä, mistä ihmisten viha erilaisuutta kohtaan pohjautuu. Ajattelin paljon omaakin Hollannissa oloa - olenhan täällä muukalainen ja "maahanmuuttaja" - ja sitä miten eri näkökulmasta olen alkanut katsella "meitä suomalaisia" ja "ulkomaalaisia." Käytän heittomerkkejä, koska tietyllä tapaa ihmisten rajaaminen kansallisuuden tai muun kulttuurijaon perusteella tuntuu niin pinnalliselta. Mitä enemmän täällä on tutustunut uusiin ihmisiin, sitä enemmän on saanut huomata miten samanlaisia, ja yhtäaikaa erilaisia ihmiset ovat.

Kulttuurieroja toki on, ja monesti ne saattavat hetkellisesti hätkähdyttää tai saada otsan kurtistumaan epäuskoisesti tai kummastuneena. Hyvänä esimerkkinä hollantilaisten suorasanaisuus, tai välimerellisten ihmisten ylitsepursuava yhteisöllisyys. Nämä kuitenkin ovat melko suurpiirteisiä luonteenpiirteitä, ja yksilötasolla jokaikinen on lopulta erilainen keskenään. On helppo luoda karrikoitu mielikuva espanjalaisista äänekkäänä isona yhtenä porukkana liikkuvana massana, mutta yhtä lailla heihinkin mahtuu erakkoluonteita ja hiljaisia sivustaseuraajia. Ei siis kannata ryhmitellä ihmisiä pelkän kulttuuritaustan perusteella! Suurin yksittäinen tekijä, minkä perusteella itsekin ihmiset jaottelen, on heidän lähestymistapansa uusiin ihmisiin; ja sehän on vain luonnollista. Miten joku suhtautuu minuun ensimmäistä kertaa vaikuttaa paljon siihen, miten itse suhtaudun häneen.

Jokaikinen joka päättää lähteä omasta kotimaastaan, on ensinnäkin suunnattoman rohkea (en nyt yritä itseäni tässä kehua vaikka se siltä kuulostaakin), tai vaihtoehtoisesti epätoivoinen. Rohkeus lähteä oman kulttuurisidonnaisryhmänsä ulkopuolelle, missä ei välttämättä ymmärretä niinkin perusasiaa kuin omaa kieltä, on ihan omaa luokkaansa ja siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan (ja varmaan onkin)... Epätoivo lähteä kumpuaa monesti siitä, että kokee oman maansa mahdollisuudet elää itselle mahdottomiksi ja toivoo löytävänsä niitä muualta. Molemmissa asenteissa on tietty omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta olennaisena asiana "vastaanottavan maan" suhteen olisi (siis ei pelkästään Suomessa) se, että suhtautuu avomielisesti jokaiseen yksilöön, eikä niputa ketään kansallisuuden tai uskonnon puolesta tiettyyn kastiin.

Tottakai jokainen maahanmuuttaja on itsekin vastuussa siitä, että pitää oman mielensä avoimena uusille asioille, ja eri tavalla toimimiselle. Ajatustasolla helppo todeta, mutta käytännössä omista opituista perusarvoista poikkeaminen ja uudenlaisen käyttäytymisen oppiminen on välillä vaikeaa. Sekään ei helpota asiaa että itse uudessa ympäristössä olevana kokee monet uudet haasteet (ihan vaikkapa lääkärissä käynnistä lähtien) todella vaikeina ja se lisää stressiä sekä antipatioita paikallisia kohtaan; voi ahdistaa jos ei ymmärretä ja aina vieraalla kielellä kommunikointi on vaikeampaa kuin omalla - osasi sitä vierasta kieltä sitten miten hyvin tahansa! Olen huomannut että vaikka omakin englanninkielen taito on melko sujuva, niin silti joskus huomaa olevansa kuvailevien sanojen puutteessa - ja tätäkään tekstiä en varmana olisi saanut aikaiseksi muuten kuin suomeksi.

On siis hyvä koittaa asettaa itsensä toisen asemaan, ja oikeasti miettiä miten itse toimisi vastaavassa tilanteessa (ja uskokaa pois - se on todellisuudessa tuhannesti vaikeampaa kun ajatuksista siirrytään toteutustasolle!)

Tästäkin aiheesta on varmasti kirjoitettu niin paljon paremmin ja syvemmällä analyysillä, mutta halusinpahan jollain tavalla avata ajatusmaailmaani ja mitä juttuja Anne Frankin elämä (ja etenkin kuolema) toi omaan pieneen päähän. Toivottavasti tästä nyt hieman välittyy mun ajatuksenjuoksu tämän aiheen tiimoilta.

Itsellänihän oli tässä pari viikkoa hieman matalalentoaikaa, kun iski astetta kovempi koti-ikävä. Liittynee jotenkin siihen, että olen tosiaan ollut täällä puoli vuotta, käynyt Suomessa sinä aikana kerran ja nähnyt vain murto-osan kavereista sinä aikana... Niistäkin suurin osa yhden päivän iltana, jolloin oli vähän muutakin hässakkaa, mistä seurasi se ettei ehtinyt vaihtaa kuulumisia haluamallaan tavalla. Ääh, ei tästä ollut tarkoitus tulla mitään ahdistus-avautumistekstiä! Joka tapauksessa on tullut tehtyä analyysiä ja itsetutkiskelua, jonka seurauksena on taas oppinut asioita itsestään ja muista. Mitkä asiat ja ihmiset ovat tärkeimpiä elämässä ja mistä periaatteista on hyvä pitää kiinni nyt ja jatkossa, ja mistä ominaisuuksista olisi hyvä oppia pois.

Tl;dr: Can't we all just get along?!

maanantai 17. marraskuuta 2014

Walking the Remedy Lane in Venlo & Baarlo

"To be honest, I don't know what I'm looking for..."


Olen nyt kesästä asti yrittänyt tuottaa tekstiä Pain of Salvationin vuoden 2002 mestariteoksesta, ja en niin mitenkään kykene tuomaan sitä sanoiksi asti. Voi elämä miten vaikea levy! Mutta samalla niin mahtava, kipeä, upea, kaunis, riipivä ja paras. Lisää pökköä pesään tökkäsi vielä yllättäen löytämäni Progpower Europe-festari lokakuun alussa, missä kyseinen laulu-ja soitinorkesteri esiintyi. Jotenkin ihmeen kautta kävikin niin, että toinen pääesiintyjistä peruutti keikkansa lauantailta, ja järjestäjät saivat Ruotsin pojat esiintymään kahtena iltana peräkkäin, ja sovittua että ainutlaatuiseksi tarkoitettu ProgPower USA:n keikka toistetaan. Lauantai-iltapäivän soittoajalla kuultiin siis normisetti ja sunnuntaina korvat vuotivat hunajaa Remedy Lanen koko pituuden verran (ja encoret perään).



Lauantai

http://www.setlist.fm/setlist/pain-of-salvation/2014/sjiwa-baarlo-netherlands-63cf5ab7.html

Alussa olin saada sydänkohtauksen: neljä ensimmäistä biisiä olivat kaikki The Perfect Element-levyltä, ja luulin jo että saamme kuulla tuplanannat, ja soittavat senkin vielä kokonaisuudessaan, mutta ! (Foreword) palautti sentään maanpinnalle. Ei sekään toki huono biisi ole, ja livenä etenkin toimii joka kerta. Varsinkin lyriikkapätkä "Do my words mean more to hear when I am standing here? On a stage like all your silly idols do!" hymyilyttää kun huomaa miettivänsä kysymystä ihan tosissaan. Ja tottahan se on, niin outoa ja huvittavaa kuin se onkin; omien musiikki-idoliensa aivoitukset ja tekemiset kiinnostaa välillä vähän liikaakin siihen nähden, ettei heitä varsinaisesti tunne.

Illan erikoisuutena kuultiin a cappella-versiointi Road Saltin 1979-veisusta, josta kuvittelisi että ei ehkä toimisi niin riisuttuna, mutta kylläpä vaan vei sekin aikamoisiin sfääreihin. Lauantain pakin räjäytti kuitenkin Falling + The Perfect Element. Täydellisyyttä. Ei sitä muutoin voi kuvailla!


Keikan jälkeen olin niin euforiassa että en malttanut jäädä katselemaan loppuillan artisteja, mutta enpä nimeltä tunnistanut yhtäkään. Bussipysäkillä tosin oli hieman yksinäistä, joskin joku satunnainen ohi pyöräillyt mies pysähtyi juttelemaan (creeeepyyyy!) ja yritti saada mun puhelinnumeroa ja vaikka mitä. En sit ole facebookissa, jos joku Roermondista kotoisin oleva ukko kyselee. En kyllä kertonut koko nimeänikään, mutta varmuudeksi kuitenkin.


Sunnuntai

Vietin aamupäivän kierrellen yöpymiskaupunkia ja kävinpä myös kurkkaamassa keikkapaikan pikkukylän kulmat (nopeasti koluttu, kierrellessä meni ehkä 30 minuuttia). "Lyhyt" kuvareportaasi:
Baarlo:
Baarlon idyllinen naapurusto

Keskuskirkko. Nothing much.

Vanhaa myllyä (taustalla jonkun kuninkaallisen puisto)

Vesimylly <3



Jongencentrum Sijwa. Näinkin pieneen kaupunkiin mahtuu noin Nosturin kokoinen keikkapaikka. Uskokaa tai älkää!

 Venlo:
Keskusta on paikoin hieman kieroon kasvanut, eiku...

Kaupungintalo

Kaupungin vanhin (?) talo

Hyssss... munkit vähän tässä panee olutta...

Munkkien kätten tuotoksia (heh heh) tuli toki myös maisteltua!

 Ja sitten illan päätapahtuman pariin...

http://www.setlist.fm/setlist/pain-of-salvation/2014/sjiwa-baarlo-netherlands-33cf4c05.html

Huh huh. Mitäpä tästä oikein pystyisi sanoiksi pukemaan? Koko albumi puskee niin paljon tunnetta pintaan jo levyltä kuultuna, ja livenä vielä tuplasti sen verran. Sekä Daniel Gildenlöwin tunteikkaat tulkinnat että Ragnar Zolbergin riipivän koskettavat avustukset saivat sekä kylmät väreet että kuumotukset aikaan ja kyynelkanavilla riitti töitä koko illan. Lisäksi esim. This Heart of Mine kuultiin pelkästään Ragnarin sulosointujen säestämänä, ja voin kertoa että se mies sai uuden fanin riveihinsä. Pöksythän siinä meinas kastua! Myöhemmin tuli tutustuttua hänen soolotuotantoonsa Spotifyssa, eikä muuten ole ollenkaan pahan kuuloista kamaa! Suosittelen.



Yleisesti ottaen koko levy pureutui vielä syvemmälle luihin ja ytimiin kuin aiemmin, mikäli se nyt on mahdollista. En ollut esimerkiksi aiemmin sen kummemin miettinyt mistä A Trace of Blood kertoo. Riipivä kertomus keskenmenon aiheuttamista menetyksen tunteista, ja vieläpä miehen kynästä, wau. Ei sillä että itse olisin koskaan vastaavaa kokenut ja tuskinpa tulenkaan, mutta tunteisiin menee silti.

On todella mielenkiintoista, miten universaaleja kaikki nämä pienet tarinat (ja itse kokonaisuus) ovat, vaikka aiheet ovatkin erittäin henkilökohtaisia ja varmasti osittain kumpuavat Gildenlöwin omista kokemuksista. Rakkaus, intohimo, menetyksen tunteet, irti päästäminen, itsetietoisuus jne. Isoja, mutta niin henkilökohtaisia teemoja. Näihin biiseihin samaistuu yllättävän helposti, koska ne ovat niin monitulkintaisia. Muutamiin kuvaaviin sanoihin puristettuna levy on täynnä tunteen paloa, katkeransuloisuutta, ja katarttisia hetkiä (liekö edes suomenkielinen sana?) Vaikea tästä on taas mitään järkevää tekstiä tuottaa. Äh, ärsyttävää. Yhtäkaikki, pidän yli kaiken. Tämän levyn pariin palaa yhä uudestaan, varmasti vielä vuosikymmenten päästäkin.

Linkitetään tähän loppuun taas videota, yhtä suosikkia on niin vaikea valita, mutta lopetusraita toimii aina:

 
"We will always be so much more human than we wish to be"

perjantai 24. lokakuuta 2014

Secret of Monkey Island

Noniin. Hups, vähän kesti. Onhan täällä jo toista kuukautta pyöritty... Englanti taittuu jo rutkasti notkeammin kuin aluksi, ja hollantiakin on tullut opiskeltua jonkin verran. Ik ben verward. Ollaan opiskeltu vähän verbejä (schoonmaken!!), numeroita (zevenentwintig!!) ja sanoja, joista on kaupassa hyötyä (ik heb geen contant!!), tai sitten ei... Hoe kan dat nou?

Viimeinen ehtoolli... siis aamupala ^_^
 Hmm. Mulla on ollut luonnos tästä blogauksesta jo monta viikkoa työpöydällä, enkä nyt viitti alkaa poistellakaan juttuja enää kun on jo kerran kirjoitettu, joten mennään sen mukaan. Eli jatketaan siis vielä vähän ensimmäisistä seikkailuista lentokenttäilyn parissa ja jos sitten vaikka siitä duunistakin ehtisi... Syyskuun ensimmäinen päivä meni kyllä harvinaisen sumuisessa tilassa, kun viimeisenä yönä ei oikein unta saanut (syystä jos toisestakin). Lentokentälle pääsin kuitenkin ehjänä, mutta väsyneenä, ja pulasta minut pelasti lentokentällä töissä olleen ystävän loihtima aamupala (vuohenjuusto-toastia, banaania ja vanilja-lattea sekä kaupanpäällisiksi vielä pullia!). Ihanaa. Yksi mielenkiintoinen huomio: multa ei kysytty passia kertaakaan koko lentoreissun aikana missään! Onks tää joku Schengen-alueen erikoisuus? Hieman hämmentävää, kun olin joka välissä kaivamassa taskusta passia sitä näyttääkseni, mutta ei sitä kukaan halunnut nähdä!
Ruotsia yläilmoista~
 Ai niin ja mikä tärkeintä: matka Schipolista Almereen kesti vain puoli tuntia! Toisinsanottuna Amsterdamin riennot ovat todella, todella lähellä. Ei paha. Kerran jo käyty 'Damissa, ja vasta kauppakadun ympärillä (sekä De Pijpissä) hieman pyöritty, eli takaisin pitää päästä ehdottomasti. Tässähän tulee pian kiire jos meinaa mualimaa nähdä täällä päässä. Noh, onhan tässä parin kuukauden sisällä tulossa jo neljä keikkareissua (Pain of Salvation Baarlossa - josta btw ajattelin kirjoittaa oman postauksensa, ehkä joskus - , Opeth Amsterdamissa, The Gathering Nijmegenissä ja Anathema Utrechtissä), sillä pääsee jo hyvin alkuun! Ja lisääkin tulossa, ostelin nimittäin The Sirens-keikalle joulukuulle jo lipun! Kyseinen kokoonpano on siis Anneke van Giersbergenin, Liv Kristinen ja Kari Rueslåtten:in trio joka esittää keikoilla kyseisten naikkosten aiempien bändien tuotantoa ja oletettavasti myös soolokamaa. Jännä nähdä mitä sieltä tulee!
Seuraa muutama kuva Amsterdamin reissulta:
Amsterdam Centraal

Street art <3

"Tourists..."

De bierkoning, omnomnom!

Amstelhaven
Syyskuun aloittanut viikko tosiaan meni aika tiiviisti kämpillä lepäillessä, mitä nyt muutaman kerran pyörähdin keskustassa ostelemassa muutamia olennaisia tarvikkeita (kuten pesuaineita, ruokaa, vaatteita ym). Onneksi sinne on lyhyt matka pyöräillä, eikä jyrkkien mäkien rullaamista ylös alas tarvitse pelätä - niitä kun ei ole. Ja on pitkästä aikaa tosi kiva olla oma pyörä - ja ilmeisesti mulla kävi tosi hyvä tuuri, kämppisten mankelit kun on kuulemma aika vanhanlaisia ja huonoja - jolla pääsee töihin ja takaisin, ja vaikka mihin! Amsterdamiinkin tosiaan pyöräreittejä alle 30km, jos vaikka joskus ihan hulluksi ryhtyisi ja lähtisi vähän polkemaan (edit: niin... 60km tuli poljettua yhteensä tossa pariin otteeseen jo, eli kyllä, olen hullu)!

First impressions of Almere:
Kaupunginosa, jossa asun, on Filmwijk, ja kaikki kadunnimet liittyvät jollain tapaa Hollywoodiin tai näyttelijöihin/ohjaajiin tms.

Kämpän julkisivu. Hieman vaatisi pihatöitä

Lähimarketin valikoimaa

Kotikatu

Koko kaupunki on täynnä uutuudenkiiltävää arkkitehtuuria :)

Ensimmäinen varsinainen työviikko meni todella nopeasti. Oli todella siistiä oppia kaikkea uutta, etenkin erilaisista apinalajeista ja niiden käyttäytymisestä. Perustyö on kuitenkin melko samaa kuin muidenkin eläinten kanssa. Elintilojen siivousta ja ruokintaa. Ensimmäiset 3kk vietän "apinasaarella" (yeees, the iiiislaaaand), jossa on neljä osastoa (kaikissa neljästä kuuteen "huonetta") jotka voi yhdistää siten, että kullakin osastolla on kaksi ulkoaitausta. Näin ollen saarelle mahtuu siis yhtäaikaa kahdeksan eri ryhmää.

Työmatkan idyllimaisemia:


Aamuauringon säteet usvan seassa <3
Flevoland-provinssin ainoa "linna" (ja sekin keskeneräinen, hah!)
Normaaliin työpäivään apinaosastolla kuuluu aamupalaveri, jossa käydään läpi tulevan päivän ohjelma; ruokien ja tarvikkeiden hakeminen varastolta, eläinten ruokien (ns. aamupala, lounas ja päivällinen) punnitseminen ja paloittelu; ulkoaitausten turvatarkastukset ja sisäaitausten siivoaminen. Kuluneen parin kuukauden aikana on jo muodostunut aika tutuiksi nämä rutiinit. Tunnistan tällä hetkellä lähes kaikki ryhmät saarella (lukuunottamatta beta-puolen ryhmiä, niitä kun ei pääse muut kuin vakityöntekijät hoitamaan, johtuen siitä että niillä saattaa olla jokin ihmisiin tarttuva vaarallinen zoonoosi, muistaakseni herpes B), ja olen jo päässyt ruokkimaan lähes kaikkia ryhmiä. Uusia juttuja pääsee tekemään ja kokeilemaan sitä mukaa kun oppii edelliset asiat ja osaa tehdä ne itsenäisesti. Aluksi siis lähinnä siivosin ja leikkelin/mittasin ruokia työntekijän valvonnan alla, mutta nyt jo teen "saaritarkastuksia" (eli sähköaidan toiminnan sekä aitauksen virikkeiden turvallisuuden (ovatko ehjiä jne) tarkastaminen) itsenäisesti, lähes kaikkia ryhmiäkin pääsen jo ruokkimaan, ja olen jo viime päivinä päässyt päästämään "omia" ryhmiäni ulos ja sisään. Oma-aloitteellisuus ja oppimisnopeus siis vaikuttaa erittäin paljon työnkuvaan.
Virikkeiden valmistelua. Näihin letkuihin laitetaan sisään heinään käärittyjä hedelmäpaloja, joita apinat sitten voivat nyppiä näppärin sormin herkuteltaviksi

Oran-berberiapina chillailemassa puomin päällä :) Tämä kaveri pääsi jo kumppaninsa kanssa uuteen kotiin Ranskaan!

Puhdasta! Kaikissa aitauksissa ei käytetä sahanpurua, tämä tilanne on poikkeus.

Lisää hedelmäherkku-virikkeitä!

Gamma-saaren paviaanien aitaus on todella upea :)

Lounas ruokitaan pääasiassa ulos

Lutut (jaavanmakaki) nauttimassa päivällistä, joka ruokitaan sisäaitaukseen, jotta eläimet olisi helppo saada yöksi sisätiloihin
Kaksi apinaryhmää on jo lähtenyt uusiin koteihin, ja kolmas odottaa lähtöä pian - viime viikolla nimittäin selvisi että ne ovat puhtaita (ei kampylobakteeritartuntaa) ja vastaanottava eläintarha alkoi järjestellä kuljetusasioita. Olen siis aikamoisen etukoikeutetussa asemassa kun pääsen näitä juttuja näkemään, koska saaren puolelta ei kamalan usein lähde pitkäaikaisryhmiä uusiin koteihin! Ensimmäisen lähteneen ryhmän kanssa lähinnä seurasin sivusta tekemistä, mutta se nyt on ihan ymmärrettävää, kun kyseessä oli ehkä kolmas varsinainen työpäivä. Villieläinten siirtäminen paikasta toiseen ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu, vaan vaatii pitkää valmistelua, eläinten "kouluttamista" kiinniottotunneliin ja paljon kärsivällisyyttä. Sittenkään ei aina kaikki mene ihan putkeen, niinkuin ei tälläkään kertaa. Esimerkiksi ensimmäisen ryhmän kohdalla vain kaksi kuudesta saatiin tunneliin napattua, loput saivat rauhoittavan nukutusnuolen ja nostettiin niissä ensin kiinniottohäkkiin, josta ne virottuaan pääsivät kuljetuslaatikkoon. Rauhoitettua eläintä ei mielellään laiteta liian uneliaana kuljetukseen, ellei ole ihan pakko, koska hoitajien mukaan monesti siellä laatikossa herääminen aiheuttaa enemmän stressiä kuin itse kiinniottaminen. Ja onhan se aika hurjaa, kun miettii että jos itse nukahtaisi ja sitten heräisikin jossain ihan muualla, niin kyllähän sitä olisi ihan paniikissa!

Kuljetuslaatikoiden preppausta: purua pohjalle, vesikupit puhtaaksi ja ruokaa nurkkaan!

Nimilaput päälle ja matkaan. Kaverukset oli jo muutaman minuutin hämmennyksen jälkeen tyytyväisesti mussuttamassa omenaa :)

"Ai eikö tää lähdekään ihan omin käsin auki? No höh"

Tämänkokoisessa lootassa voisi kuljettaa vaikkapa leijonaa! Nyt pistettiin seinä keskelle ja siitä saatiin kuljetuslaatikko kahdelle berberiapinalle :)

Jos näistä eläintenhoitohommista tulee mieleen jotain mikä kiinnostaisi tietää, niin saa kysyä. En välttämättä osaa selittää kaikkea kiinnostavaa ja/tai olennaista auki itse :D AAP:in toiminnasta järjestönä ajattelin kirjoittaa jossain vaiheessa oman blogipostauksensa, koska järjestön johtaja näki tärkeäksi pitää meille uusille vapaaehtoisille/EVS-läisille aiheesta pienimuotoisen luennon. Kunnon oppilaanahan mulla on siitä erilliset muistiinpanot ;)

Hirveästi kuvia ei työpäivien aikana ehdi ottaa, ja oikeastaan ihan kaikesta ei saakaan ottaa kuvia. Pitää aina kysyä lupa jos haluaa jotain kuvata. Suurin syy tähän käytäntöön on se, että moni näistä eläimistä tulee laittomana lemmikkinä maahan, ja kuvauskiellolla pyritään estämään entisiä omistajia löytämästä esimerkiksi huostaanotettuja tapauksia. Joka tapauksessa suunnittelen lähteväni jonain nättinä vapaapäivänä muuten vaan pyörimään mestoille että voin napsia kuvia talteen itselle, ja Kunnon Kameralla (tm). Vaikka kännykän kamera onkin ihan ok ja laadukas, niin kyllä tuo minunkin muinaiskapistus vielä sen voittaa ihan satanolla :)

No mitäs muuta. Työporukka on ollut tosi mukavaa, ja lähestulkoon kaikki puhuvat tosi hyvää englantia, johtuen siitä että järjestö on melko kansainvälinen. Ei pelkästään EVS:n takia, vaan monet vapaaehtoiset ja vakityöntekijät ovat muualta kuin Alankomaista kotoisin.  Työpaikalla on tarjolla joka päivä ilmainen lounas. Tosin valikoima on vähän niin ja näin, sillä se on aina sama: leipää. Tässä on alkanut viime päivinä soimaan päässä muuan huumoribiisi vuosien takaa... Nomutta. Hieman on hollantilaistumista ilmassa, kun olen alkanut syödä toisinaan "jälkkäriksi" vaalean leivän suklaalevitteellä ja "hagelslag"illa (eli suklaaströsselillä). Kuulostaako epämieluisalta? Kyllä. Mutta maistuu kuitenkin! Heerlijk, kuten paikalliset sanoo.

Tulevat lounaat seuraavan 10kk ajalle on aika lailla tässä :D

Broodjes met hagelslag!
Tähän mennessä on kämppisten kanssa ollut elo lähestulkoon pelkkää iloa ja positiivisia yllätyksiä. Esimerkiksi ollaan syöty espanjalaisia tortilloja, kreikkalaisia kasvispullia ( ja wrapeja ja vaikka mitä herkkua. Ekaa kertaa pitkään aikaan on monta kertaa istahtanut valmiiseen pöytään. Kelpaa! Toki olen myös saman palveluksen tehnyt toiseen suuntaan. Muutamat risotot, tomaattikeitot ja muut omat spessut oon tarjonnut, ja kerran jopa "suomalaisia" lettuja mansikkahillolla (kyllä kelpas)! Ihan mahtavaa kun on samansieluisia kämppiksiä, joiden kanssa voi jakaa päivittäiset kotiaskareet ilman suurempia tahtojen taisteluita tai muuta hässäkkää.
Aito, oikea, sangria. Lekker!
Kissoja on edelleen kova ikävä, mutta siihen toki vähän auttaa paikalliset pikku sydäntenmurskaajat kuten tämä kehruupakkaus, joka on ottanut tavakseen toisinaan käppäillä taloon sisälle kuin mikäkin jumalatar, tai vähintään euroopanomistaja.

Seuraavat pari postausta on jo mielen syövereissä suunniteltuna, kunhan nyt saisi vaan aikaiseksi kirjoittaa. Odotettavissa ainakin jonkinnäköistä mehustelua Progpower Europe-festarista, orientaatioviikon koulutuksesta ja ehkä jopa jotakin paikalliskulttuurista. Saas nähdä mitä tässä ehtii rustailla kun kaikkea tekemistä, keikkoja ja reissaamista riittää lähes joka viikonlopulle! Tämä tosiaan viivästyi nyt yli kuukaudella, kun ensin oli niin kamalasti muka tekemistä ja sitten netti katkesi pariksi viikoksi, eikä sitten viitsinyt mobiilidatan kautta alkaa latailemaan (täällä sitä siis on rajattu määrä kuukaudessa), ja nyt sitten tämä on-arrival training. Huh, että aika menee nopsaan!