maanantai 4. joulukuuta 2017

No on se taas vaikiaa

Talvi tuli toisen kerran. Tällä kertaa se vihmoi päin naamaa hyisen lumisateen muodossa (onneksi ei ollut kauhean paljon pakkasta kuitenkaan). Ja näköjään paskat fiilikset tuli siinä samalla.

Väsyttää edelleen. Todella paljon ja lähes koko ajan. Unilääkkeen vähennys auttoi tokkuraisuuteen, mutta toisaalta myös lyhensi unen pituutta. Oon alkanut stressaamaan nukkumaanmenoa, ja sitten stressaan sitä, että se stressaa. Ahdistaa, koska ahdistaa.

Viime aikoina saan yhä vähemmän itsehoitojuttuja tehtyä. Näihin kuuluu esim jooga, ulkoilu tai muu liikunta ja muutenkin kuin ruuan avulla itseni hemmottelu. Tuntuu ettei siihen vaan ole aikaa. Toisin sanottuna en osaa raivata sille aikaa muilta tekemisiltä. Herkuttelu ja ruuanlaitto sen sijaan onnistuu, vähän liiankin hyvin. Paino alkaa lähennellä pelottavan paljon seuraavaa pyöreää lukua. Vaikka toisaalta myös syön edelleen korkeintaan kolme kertaa päivässä. Keliaakikon vegaaniruokaa pääasiallisesti.

Teen välillä virheitä. Niin musiikissa kuin elämässäkin (turha Kummeli-viittaus). Välillä sellaisia, mitkä vaativat korjausta toisille ihmisille puhumalla ja pahoittelemalla. Se jos mikä vasta onkin ahdistavaa. Koska mieli on tosiaan tottunut siihen ajattelumalliin, että täydellistä pitää olla, muuten ei ansaitse olemassaoloaan. Päätäkin särkee.

"Vittuako valitat", joku varmaan ajattelee, "kyllä talvi ja laihdutus ja unenpuute ja muutkin kokemasi asiat inhottaa/lannistaa muitakin." Kaikkihan me virheitä tehdään, tottakai. Mutta tässä tulee kehiin se mitä puolestaan ei välttämättä kaikki koe ja ymmärrä, nimittäin sellainen juttu, kuin yksilölliset erot. Masentuneiden/persoonallisuushäiriöisten aivan huikean ihana ominaisuus on venyttää kaikki negatiiviset asiat aivan jäätävän suuriin mittakaavoihin, jolloin ne tuntuvat täysin ylitsepääsemättömiltä.

Olin tässä yksi päivä saada eräästä töissä tapahtuneesta virheestä paniikkikohtauksen, meinasin purskahtaa itkuun asiakkaan edessä. Ja tähän ei edes liittynyt kenenkään muun minuun kohdistuvaa arvostelua. Vain omani. Ja ainoa tapa saada itseni hallintaan, oli korjata virhe, välittömästi, ja vaatia siitä minua rangaistavan. Heh, minusta tulisi aika paska rikollinen, tai ainakin katu-uskottavuuteni olisi melko pyöreä nolla tällä menolla.

Välillä on hetkiä, kun tuntuu että tekisi mieli vaan heittää hanskat tiskiin ja todeta että ei musta ole tähän normaalielämään. Antakaa syrjäytyä rauhassa. Voin sitten vaan nökötellä kotona ja katsoa luontodokkareita. Noh, ehkä muutaman vuosikymmenen päästä ei meitä tällä pallolla välttämättä olekaan, kun ollaan piereskelty itsemme sukupuuttoon kaikessa viisaudessamme. Siinä vaiheessa ei paljoa lemmikkejä enää hoidella...

On mulla hyviäkin päiviä. Aina välillä, jos saa nukuttua ja ei tuu vastoinkäymisiä tai asiat sujuu lähes normaalisti. Ne on kuitenkin vähemmistössä, tai ainakin siltä tuntuu.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Wounded Soul / White Darkness

Here in the darkness
I wait for the light to arise
And bring me back to where my heart was filled with life
Here in the darkness
Will someone please show me the way
To reignite the spark
And let me glow again
- Nightingale - Wounded Soul -

Talvi tuli yhdessä yössä yllättäen, ainakin hetkeksi. Matkasin bussilla töistä (olen palaamassa työhön osasairaslomalla, eli teen vain osittaista työpäivää) kotiinpäin ja iski todella voimakas väsymys yhtäkkiä. Tajusin, että koko kesän ja osittain syksynkin olen ollut kuin sumussa. Aika on vain kulunut ja yhtäkkiä on taas talvi. Ankein, kylmin, pimein ja synkin vuodenaika. Parhaimmillaan nautin sen tietynlaisesta melankoliasta ja hiljaisuudesta, mutta enimmäkseen harmaus ja loska ja ihmisten sulkeutuneisuus (omanikin) saa lähinnä ahdistumaan. Etenkin nyt, kun masennus on puhjennut, pelottaa vähän, miten tästä talvesta selviän, kun aiemminkin olen epäillyt kaamosmasennuksen mahdollisuutta.

Ja etenkin nyt, kun olen taas yksin. Ihan jäätävää miten syviin vesiin yhden bussimatkan aikana pääsee omien ajatustensa ympäröimänä. Mietin, miten minusta on enää ikinä uuteen parisuhteeseen, luottamukseen, välittämiseen, rakastamiseen. Voiko minun kanssa kukaan ollakaan parisuhteessa, luottaa minuun, välittää minusta, rakastaa minua? Olen kuitenkin selvästi epäonnistunut tähänkin asti. En ole riittänyt tai kelvannut, en ole viehättävä, muuta kuin ehkä humalaisten ölisijöiden silmissä (ja silloinkin todennäköisesti vain pari tissejä ja pakarat). Koen olevani myös huono ystävä. En osaa pukea sanoiksi, että miksi, mutta olen varma, että olen huono. Olo on yksinäinen ja eristäytynyt. Kun olisi joku, jonka olkapäähän nojata ihan koska vaan. Toisaalta en halua olla kenellekään taakka tai vaiva... Parempi vaan olla hiljaa ja yksin.

Näiden ajatusten kanssa kävelin bussipysäkiltä lähimetsän läpi. Samalla Spotifystä lähti soimaan sattumalta tämä biisi:

Nothing can move me when I'm fading
Slowly turning into air
No one can see me when I'm hiding
Somewhere beyond reality

I'm drifting away to my own landscape
Floating on the rivers of despair
And when the world upon my shoulders wears too heavy
I let it slip away

I am safe here
Inside my white darkness
Problems don't bother me in here
All alone here, a world in white darkness
The one place to where I always will return
Always will return

I won't deny that I am tempted
To stay here and to never ever leave
But to go away for good I need a reason
A battle impossible to win

Nowadays I'm stronger, feeling more secure
Dealing with my problems that I've had before
I've finally found the harmony I need in life
I need to be awake, don't let it wither away
  ---
- Nightingale - White Darkness -

Jospa se lumipeite käärisi minutkin omaan valkoiseen pimeyteen ja voisin sulkea itseni maailmalta toviksi. Ainakin se luminen ja hiljainen metsä oli hyväksyväinen. Kissat kotona onneksi sai taas muistamaan, että on syytä kuitenkin jatkaa olemista. Tein pirteän väristä ruokaa (yritän leikkiä vegaania). Ja jotain toivoakin on... Olen löytänyt psykoterapeutin, jonka kanssa aloitan käynnit alkuvuodesta. Vaikeaa sekin varmasti tulee olemaan, mutta ainakin tutustumiskäynnin perusteella oli helppo puhua asioista hänelle. Jos vaan jaksaisi kevääseen...?

lauantai 14. lokakuuta 2017

Masennukseni on jyrkkä hiekkamäki

Olen yrittänyt juosta mäen pohjalta ylhäällä odottavan ruohokielekkeen päälle. Mutta joka kerta se hiekka luistaa jalkojen alta ja vajoan takaisin alemmas. Muutaman kerran olen onnistunut saamaan tupollisen ruohoa käsiini, ja miten hyvältä se tuoksuukaan. Pohjalla sen sijaan saa maistella multaa.

Noniin. Se paskoista metaforista. Yritän tässä nyt pukea sanoiksi ensimmäistä kertaa sen, mitä mielessä on muhinut pari-kolme vuosikymmentä. "Virallinen" diagnoosi tuli tänä kesänä. Vakava-asteinen masennustila. Siitä puhuminen on rajoittunut hyvin pienelle määrälle ihmisiä. Helpompaa on ollut puhua muista fyysisistä sairauksista, kuten sydämen WPW-syndroomasta ja keliakiasta. Johtunee siitä, että edelleen masennusta tunnutaan pitävän yleisemmin vain luulotautisten laiskuutena.

Se ei ole sitä. Ihmisen aivot ovat elin siinä missä muutkin. Tunteet ja olotilat syntyvät aivoissa, ja vaikka niiden toimintatavasta ei kaikkea tiedetäkään, niin se kuitenkin, että eivät ne tunteet tahtomalla synny. Masennuksen syntyyn vaikuttaa monien lähteiden mukaan geenit, millaisen pohjan on persoonalleen saanut, sen lisäksi ympäristötekijät kuten kasvatus, menneisyydessä olleet tapahtumat ja ympärillä olevat ihmiset. Paljolti noiden yleisten skismojen takiakin pelkäsin ja lykkäsin avun hakemista tolkuttoman pitkään, siihen kynnykselle että olin valmis hyppäämään järveen.

No mitkä asiat mulla sitten on vaikuttaneet tän tilan syntymiseen? Varmaan kaikki edellä mainitusta.

Niin pitkään kuin muistan, olen kokenut olevani jonkinasteinen perfektionisti. Psykiatri mainitsi jotakin vaativasta persoonallisuushäiriöstä. Tunnollisuus, pyrkimys täydellisyyteen, järjestys ja tarkkuus ennen kaikkea. Tämä johtaa siihen että tehokkuus ja nopeus jonkin verran kärsii. Aikataulut on tärkeitä, ja mun sielu suorastaan kärsii jos en saa jotain tehtyä siinä ajassa kuin haluan tai olen suunnitellut. Yleensä siinä kohtaa luovutan ja vajoan sisälle kuoreeni. En tahdo myöntää epäonnistumista ja reaktio siihen menee täysin överiksi tilanteeseen nähden. Pelkään virheitä niin paljon, että ahdistun jo virheen mahdollisuudesta.

Toisaalta taas, olen omasta mielestäni myös laiska ja saamaton, enkä osaa tehdä asioita kunnolla loppuun. Innostun jostakin aiheesta suunnattomasti, mutta energia loppuu kesken, tai kiinnostus siirtyy johonkin muuhun kohteeseen. Yleensä silloin, kun eteen tulee vaikeita tilanteita - tilanteita, joissa pitäisi vielä ymmärtää, että oppiminen on kesken. Keskeytän tekemisen siihen, kun huomaan, etten ensimmäisellä kerralla tehnytkään jotain täydellisesti.  Mieleni kertoo minulle, etten ole hyvä tässä, pitää tehdä jotain muuta: "NEXT!" Ja sitten ruoskin itseäni siitä, etten saanut mitään aikaan, että ei varmaan kannata edes yrittää uudestaan.

Toinen läheltä liippaava diagnoosi on epäluuloinen persoonallisuus. Koen tulleeni petetyksi elämäni aikana todella monta kertaa eri tavoin, joten luottamus ihmisiin ja yhteiskuntaan on perustavalla lailla horjutettu. Uusien ihmisten tapaaminen on hitonmoisen kynnyksen takana, ja monesti jäänkin enemmän seinäkukaksi vieraiden kanssa keskustellessa (tämä toki riippuu myös kohdattavasta ihmisestä - joskus avoimuus mua kohtaan saa vastaansa avoimuutta myös mun suunnalta). Asiakaspalvelutilanteet on toki asia erikseen - miellyttämisentarpeeni menee epäluuloisuuden yli. Joka tapauksessa, ihmisten kohtaaminen pelottaa ja ahdistaa, ja tämä tunne on vuosien mittaan vain voimistunut. Jopa niin pitkälle, että tunnen jopa ihmisvihaa tietynlaisia ihmisiä kohtaan, etenkin tuntemattomia.

Ja jälleen kerran toisaalta myös olen hirveän riippuvainen niistä läheisimmistä ihmisistä. Niistä joista pidän, ja joihin edes jossain määrin pystyn luottamaan. Suorastaan ripustaudun heihin. Ja liiallisena touhuna tämäkään ei ole kovin terveellistä toimintaa. Varsinkin jos se rasittaa näitä kyseisiä ihmisiä (ja näin myös uskon) liiallisesti.

Disclaimer: Kaikki nämä persoonallisuuden ominaisuudet ei tietenkään välttämättä tarkoita, että on persoonallisuushäiriö, tai että siitä heti seuraa masennus. Siinä vaiheessa, kun ne vaikuttavat ja haittaavat normaalia elämistä, onkin sitten jo syytä huolestua. Esimerkiksi Mielenterveystalosta voi lukea aika kattavasti erilaisista diagnooseista.

Lisäksi, jostain tuntemattomasta syystä, koko tämän vuoden olen nukkunut enemmän tai vähemmän huonosti. Painajaiset ovat aika vakituinen vieras öisissä mielen nauhoitteissa. En nyt muista milloin viimeksi olisin nukkunut edes kuutta tuntia putkeen heräämättä. Uni ja lepo kuitenkin olisivat tärkeitä mielen tasapainolle ja jaksamiselle.

Elämän varrella on tapahtunut monia asioita, mitkä ovat vaikuttaneet tavalla tai toisella näiden ongelmien kertymiseen. Ja ehkä tietyllä tapaa tämä taustakohina on heikentänyt mahdollisuuksia pärjätä viimeaikaisten haasteiden kanssa. Se hiekkamäki alkoi jyrkentyä. Tai sitten mun ruohoinen tasanko halkesi kahtia ja vajosin kuoppaan, miten sen nyt sitten haluaa hahmottaa. Kuopan pohjalta ei muuten maailma näytä kauhean toiveikkaalta. Sen reunalla ei tunnu olevan ketään, joka ojentaisi jeesaavan käden. Etenkin, kun se tärkein näistä jeesaavista käsistä katoaa sieltä reunan läheltä.

Onnekseni mulla on kuitenkin ollut se kourallinen määrä ihmisiä, jotka on oikeasti halunneet auttaa, puhua, olla tukena ja tarvittaessa vähän ravistella. Mun on vaan myös tosi vaikea myöntää sitä, että tarviin apua. Tai ylipäänsä muita ihmisiä. Tai että uskoisin musta välitettävän millään tasolla. Kynnys. Seinä. Jyrkkä hiekkamäki. Ja niin edelleen. Vähän kuin kulkisin sitä hiekkamäkeä jokin tumma liina silmien päällä näköesteenä.

Miltä se masennus sitten tuntuu? Oikeasti, en tiedä osaanko selittää sitä niin, että kukaan ymmärtäisi sen täysin niin, kuten itse koen. Varmasti jokaisella masentuneellakin kokemukset vaihtelee paljon. Pahimmillaan on ollut sellainen olo, että ei ole mitään syytä nousta sängystä, tehdä mitään tai edes olla olemassa. Haluan painottaa, että kyseessä ei ole ohimenevä mieliala, että "yhyy onpas paha mieli asiasta x", mihin joskus tunnutaan liitettävän maininta, että "masentaa". Jos olisin triggeröityvää tyyppiä, sanoisin, että moinen vähättelee todellisen masennuksen olotilaa. Se on paljon pysyvämpi ja syvempi mieliala. Ja masentuneena tulee niitäkin tunteita, että mikään ei tunnu miltään, on tavallaan tunteiden toisella puolen. Kun ei enää edes itketä.
Esikuvani "Ahistunu pupu" http://ahistunupupu.tumblr.com/

En pahimpina päivinä halunnut nähdä ketään ja koko ajan tuntui että ihmiset tuijottaa ja ylenkatsoo. Vieraatkin. Kaupassa käyminen oli ihan helvettiä. Ei olisi tehnyt edes mieli syödä mitään, ja ruokailu oli lähinnä mekaanista suorittamista. Itselleni tämä oli täysin lamaannuttava kokemus, koska aiemmin ruoka on ollut yksi suuria intohimojani ja olen nauttinut ruuanlaitosta ja leivonnasta. Silloinkin, kun näkee ystäviä tai läheisiä, laskee energiat nopeasti kun yrittää jaksaa olla pirteä ja ei halua herättää liikaa huolta.

Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa tuntemuksista ja ajatuksista diagnoosin jälkeen. Eniten toistuu maininta merkityksettömyydestä - siis aivan jäätävän voimakas nihilismi. Millään mitä teen, ei ole merkitystä mihinkään, ei edes itselleni. Tai mitä järkeä on tehdä "mukavia" asioita, kun niillä ei tunnu olevan tarkoitusta. Mitä merkitystä minulla on kenellekään, kun kaikilla läheisilläni on muitakin ihmisiä, jotka varmasti ovat minua tärkeämpiä ja hyödyllisempiä. En osaa tehdä mitään oikein. Minusta ei ole mihinkään. Omanarvontunto on siis täysin nollassa.

En edelleenkään oo selkeästi täysin ok. Välillä on hyviä ja välillä huonompia päiviä. Tällä hetkellä siellä hiekkamäen päällä kuitenkin näyttäis olevan jotain kädensijaa. Siis että ehkä pääsisinkin kiipeämään sinne päälle jossain kohtaa, ottamaan enemmän otetta ruohotupsuista. Oon saanut suht toimivan lääkityksen (ehkä sitä vielä rukataan jossain vaiheessa, ehkä ei), ja lähetteen psykoterapiaan, johon olen paraikaa hakeutumassa (etsin sopivaa terapeuttia). Olen suunnattoman kiitollinen työterveyslääkäreille ja hoitajille, jotka minua ovat hoitaneet ja kuunnelleet, ja osanneet tökkiä oikeaan suuntaan. Mitä olen muiden kokemuksia kuullut, niin kaikilla lääkäreillä ei välttämättä ole työkaluja käsitellä näitä mielenterveysasioita.

Sekä lääkkeistä että psykoterapiasta on monia kummallisia näkemyksiä olemassa. En nyt ala niistä sen enempää kirjoittelemaan, mutta voisin suositella että ei muodostaisi mielipidettä yhden tapauksen tai kokemuksen perusteella.

Miksi kirjoitin tämän avautumisen juuri nyt? Vaikea sanoa. Tavallaan halusin tuoda tilanteeni julkisemmin esille, koska ehkä sitten monet ymmärtäisi mua paremmin. Tai ylipäänsä masentuneita. Ja ehkä joku tuntematon toinen masentunut samaistuu ja löytää jotain oivallusta mikä auttais puolestaan häntä. Yksikään masentunut ei oo samanlainen, koska kaikilla on jotain erilaista taustassaan, tai siinä miten aivot reagoi lääkkeisiin, tai muihin hoitoihin. Ja siksi ei pitäisi yleistää masentuneita yhteen kimppuun, tai kuvitella kaikkien masentuneiden olevan vain niitä näkyvimpiä. Joskus jaoinkin kirjoituksen, jossa puhuttiin masennuksen näkymättömyydestä, ja se on jollain tavoin jopa haitallisempaa kuin se näkyvä masennus. Toisesta ei aina näe, millaista taakkaa tämä kantaa, joten ei myöskään kannata luoda mielikuvia liikaa omiin kokemuksiin pohjaten.

Sekavaa avautumista? Ehkä, olen pahoillani. Saatan avata jotain asioita lisää joskus myöhemmin. Ehkä en. Tässä ei kuitenkaan ole läheskään kaikki mitä mielen päällä on. Liian henkilökohtaista vielä tällä hetkellä.


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Pain of Salvation-kimara, osa 5: BE

"Searching for yourself is like looking for the house you stand in
How could you possibly find it?
It's everywhere
It's all you know
And there are no other points of reference"



Ei ainakaan käy helpommaksi tämä projekti edetessään. Seuraavana pohdintavuorossa nimittäin ehkä yksi progressiivisen metallin (tai koko nykymusiikin) historian monimutkaisimmista kokonaisuuksista, eli BE. Ehkäpä osittain siitä syystä tämä postaus on viivästynytkin... yli vuodella! Nyt päätin lopulta ottaa härkää sarvista ja jatkaa eteenpäin, vaikka ehkäpä minullakaan ei ole mitään uutta sanottavaa tästä levystä, muuten kuin oman mielipiteeni puolesta.

Ensimmäisiä kertoja levyä kuullessani en oikein osannut kiinnittää siihen kummemmin huomiota (yllättäen ei ollut lyriikkavihko kätösessä, eikä ajatus 100% itse musiikissa), joten se jäi julkaisun aikaan melko vähälle huomiolle. Myöhemmin, muutamien kiintopisteenä toimivien biisien kautta tämän pariin on palannut yhä uudestaan ja uudestaan, ja siitä on muodostunut itselle yksi Pain of Salvationin tuotannon parhaista kokonaisuuksista.

Ensimmäisen kerranhan levy esitettiin kokonaisuudessaan live-konsertissa, jossa oli mukana pieni orkesteri sekä erilaisia asukokonaisuuksia ja erikoisefektejä lavalla (kuten vettä, jossa arvon laulaja pääsi "kylpemään"). Levymuotoon päädyttyään albumi hioutui vielä jonkin verran musiikillisesti (melko vähän kylläkin), mutta yleinen teema ja tunnelma pysyi samana. DVD konsertista julkaistiin vasta albumin jälkeen.



Temaattisesti levyllä piilee sellainen kokonaisuus, että jos sitä alkaa liikaa miettiä, hajottaa päänsä. Olen monet kerrat yrittänyt lukea lyriikoita ja Gildenlöwin haastatteluita aiheesta, ja ihan rehellisesti sanottuna en vieläkään ymmärrä. Kokonaisuutena ja rautalankamuotoon käännettynä levyltä voi erottaa ns. pääjuonen. Tarina kertoo miehestä (en ole varma onko kyseessä yksi ihminen vai koko ihmiskunta), joka menettää läheisensä, kärsii oman kuolevaisuutensa kanssa ja lopulta keksii keinon välttää kuoleman. Levyn lopussa hän huomaa olevansa ainoa elossa oleva ihminen, ja julistaa itsensä luomakunnan kruunuksi raidassa Iter Impius. Siinä sivussa kerrotaan myös ihmiskunnan (jumalan?) tarina syntymästä tieteen ja itsetietoisuuden kehitykseen, sivilisaation kukoistukseen ja tuhoon. Ei mikään hyvän mielen tarina. Daniel Gildenlöwillä tuntuu olevan jokseenkin pessimistinen näkemys ihmiskunnan syvimmästä olemuksesta ja tulevaisuudesta, ja en voi sanoa olevani kamalan eri mieltä asiasta. Toisaalta aina on toivoa... ehkä. Joka tapauksessa levy kantaa useita teemoja joista jokainen nivoutuu yhteen toistensa kanssa. Tämä mies on Nero isolla alkukirjaimella!

Musiikillisesti levy on erittäin hajanainen ja yhtenäistä linjaa on vaikea löytää, ja ehkäpä tässä on haettu jokaiselle raidalle/osuudelle oma sopiva tyylinsä, joka jollain tavalla liittyy kyseiseen aiheeseen tai teemaan. Esimerkiksi Imago-raidalla musiikki alkaa melko kepeällä akustisella ilottelulla, mukana huiluja ja muita iloisia soittimia sekä duurivoittoisia melodioita, jotka toisaalta kappaleen edetessä myös muokkautuvat hieman vinksahtaneiksi, kuten kappaleen tarinakin (ihmiskunnan loputon tiedonjano, oppiminen ja innostuminen, joka johtaakin ahneuteen ja vallanhimoon).

Omiin korviin levy on laadullisesti hajanainen osittain, kaikkia kappaleita ei jaksa joka kuuntelukerralla soittaa läpi (esimerkiksi kokonaisuus Dea Pecuniae + Vocari Dei on jostain syystä jäänyt hieman etäiseksi). Lopulta kokonaisuus on kuitenkin riittävän dynaaminen ja parhaat kappaleet kuuluvat ehdottomasti Pain of Salvationin kärkikastiin vaikuttavuutensa ja tunteikkuutensa puolesta.

Vaikka loppuun voisi sopivasti linkittää varoittavan kappaleen mahdollisesta maailman tuhoutumisesta, se olisi ehkä liian paatoksellista, jokainen pohtikoon tätä järjettömyyttä tykönään muuna ajankohtana. Sen sijaan linkitän oman suosikkini tunteikkuudellaan, melodiallaan ja raakuudellaan iskevän Iter Impiuksen, joka miettii tarinan "päähenkilön" saavutusta herätä viimeisenä ihmisenä koko pallolla, mutta millaiseen maailmaan...



"I woke up today
Expecting to find all that I sought
And climb the mountains of the life I bought
Finally I'm at the top of every hierarchy
Unfortunately there is no one left
But me"

torstai 7. toukokuuta 2015

Eläinhommia tiivistettynä!

Harmillisen harvoin tulee päivitettyä tätä blogia, vaikka aluksi niin kovasti lupasin... Noh, toivottavasti reissukuvat on saavuttaneet kiinnostuneimmat seuraajat naamakirjan kautta ja muutenkin jos on ikävä niin saa ehdottomasti kysellä. Kiirettä kuitenkin pitää ja ei ole ihan aina mielessä mitä terveisiä oon luvannut kellekin kertoa ;)

Huh huh, en tiedä kyllä edes mistä aloittaa. Pienessä paketissa sanottuna on ollut tähän mennessä todella huima kokemus, sekä työn että reissaamisen puolesta, ja runsas liuta uusia ystäviäkin on kertynyt matkan varrella, mikä on pelkästään hyvä ja rikastuttava asia! Toki lieviä vastoinkäymisiäkin on tässä matkan varrella sattunut, mutta nekin aina kasvattaa ihmisenä eteenpäin, jos vaan osaa ottaa ne opit vastaan.

No mutta, tarpeeksi geneeristä lässytystä! Asiaan! Mitä kivaa oon tehnyt töissä viimeisen parin kuukauden aikana? Apinaosastolta siirryin joulukuun puolivälissä (Suomen loman jälkeen) nisäkäspuolelle jossa on vaikka mitä kaikkia kivoja eri otuksia! Opin siivoamaan ja ruokkimaan kutakin lajia vähän kuin yksi kerrallaan, ja periaatteessa joka päivä tuli jotain uutta vastaan. Oma tuutorini oli todella avulias ja kertoi mielellään eri eläimistä, niiden taustoista, käytöksestä ja mistä ikinä mieleen juolahti kysyä. Apinasaarilla tahti oli usein todella kiireinen ja siivous paikoin erittäin fyysisesti rankkaa, jolloin aikaa ei jäänyt paljoa oppimiselle tai kyselemisille. Tilat oli myös erilaiset, joten siinä joutui olla aika paljon yksinään eikä sitten pystynyt jutella "esimiehelle" tai kokeneille työntekijöille kuten nisäkäsosastolla. Tähän mennessä ehkä mukavin työskentelykokemus sekä eläinten että ihmisten osalta siis.

Tällä hetkellä olen karanteenipuolella. Kaksi kuukautta alla ja taas on joutunut ihan omanlaiset työskentelytavat oppimaan. Tavallaan hieman turhauttavaa joka osastolla aloittaa "nollista", mutta onhan se ymmärrettävää kun joka puolella on niin eri tavat työskennellä, johtuen eri eläinlajeista, eläinten tilasta (karanteenissa eläimet tulevat niin erilaisista olosuhteista että jokaisen kohdalla pitää miettiä oma etenemistapansa) ja tarpeista, sekä toki sekin kun on taas uudet ihmiset, jotka ei ole yhtään perillä omasta osaamistasosta. Eikä sitä aina viitsi tuputtaa itseään, että "hei, mä osaan tän jo", koska siitä tulee välillä vähän ylimielinen tunne, enkä halua antaa sellaista kuvaa.

Karanteeniduuneista kerrottakoon sen verran, että täällä on tiukemmat protokollat (eli työskentelyohjeet ja -säännöt) kuin muilla osastoilla, johtuen siitä että eläimet tulevat tätä kautta AAPiin, ja olosuhteet, joissa ne ovat olleet, vaihtelevat suuresti. Lisäksi tautiriski muodostaa myös omat haasteensa. Jokainen uusi eläin laitetaan omaan "yksiöönsä", ja jokainen niistä on oma eristetty yksikkönsä, joka sisältää vielä ns. "pre-unitin" (esi-yksikön?). Jokainen näistä huoneista on erikseen ilmastoitu, ettei ilman kautta tarttuvat taudit pääse kulkemaan yksiköstä toiseen tai suojaamattomien ihmisten ilmoille yleisiin tiloihin (keittiö, toimisto jne).

Joka yksikössä on omat jalkineet, siivousvälineet jne. ja siivousta varten on puettava erillinen haalari, joka laitetaan pyykkiin joka siivouksen jälkeen. Joidenkin eläinlajien kohdalla tiettyjen zoonoosien (ihmisiin tarttuvien tautien) riskin vuoksi joutuu vielä käymään suihkussa siivouksen tai jopa pelkän ruokinnan jälkeen. Oma ennätys tähän mennessä on muistaakseni 5 suihkua yhden päivän aikana! Fyysisesti tämä(kin) osasto on rankkaa duunia, vaikkakin välillä tuntuu menevän enemmän aikaa vaatteidenvaihtoon ja muihin varotoimiin, mutta tarkkaa huolellisuutta (ja jynssäystä, eritoten tyhjien yksiköiden siivousten kohdalla...) vaativien osuuksien takia lähes joka päivä saa hien pintaan jossain vaiheessa.

Kesäkuun alussa siirryn simpanssipuolelle, joka ehkä jännittää eniten näistä neljästä "osiosta" siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on kuitenkin iso ja älykäs eläinlaji, jolla on ehdottomasti voimat tappaa ihminen, jos sille päälle sattuvat ja mahdollisuus tarjoutuu. Siksipä toki turvallisuustoimenpiteet ovat erittäin tiukat sielläkin, että saa nähdä mitä työmahdollisuuksia "pelkälle vapaaehtoiselle" on tarjolla...

Mitäs muuta yleisesti... On tullut koettua kyllä melkoista ylä- ja alamäkeä sekä työn että yksityiselämän suunnilla; eikä vähiten joulukuisen Suomen reissun jälkeen (ja nyt taas kun tänään saavuin lyhyeltä yllätysvisiitiltä kotiin). Koti-ikävä on kasvanut mitä pidemmälle vuotta on edennyt, vaikka välillä on hienojakin hetkiä ja kämppisten sekä työkavereiden kanssa tulee melko hyvin toimeen. On kuitenkin todettava, että läheisimpien ja tärkeimpien kanssa ajan viettäminen, syvälliset keskustelut ja hauskat hetket ovat kenties se suurin suola mikä täältä puuttuu. Ehkäpä siksi on tullut yhä enemmän vierailtua tuolla Haagin suunnalla, kun on siellä se henkireikä ja ihmisiä joiden kanssa voi puhua mistä vaan ongelmista mitä täällä on ilmaantunut, ja helpottaa sitä taakkaa jonkin verran.

Noh, enää jäljellä neljä kuukautta, johon siihenkin sisältyy kaksi Suomen reissua. Pian mä olen jo kotona <3

Suunnittelin tässä joku kerta kirjoittelevani hieman juttua näistä maiden välisistä kontrasteista sekä asioista, mitä kaipaan Suomessa, mitä en kaipaa, ja mitä täällä tulen todennäköisesti kaipaamaan. Mutta en lupaa mitään. Ehkä sitten kesemmällä ;)

Siihen asti, tot ziens!

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Anne Frank House ja monikulttuurisuus

Kuten otsikosta voi päätellä, tein visiitin Anne Frank-museoon Amsterdamissa tässä eräs päivä. Sain pitkästä aikaa inspiraation kirjoittaa jotain, koska koen että aihe on aina ajankohtainen, ennen kaikkea juuri nyt. Monikulttuurisuus on monille kirosana, mutta sen ei toivoisi sitä olevan.

Sille, joka ei tiedä, kuka oli Anne Frank, tiedoksi, että Anne oli nuori juutalaistyttö, joka piileskeli perheensä kanssa Saksan miehittämässä Amsterdamissa II maailmnsodan aikana. Historiaa sopii lukea: http://www.annefrank.org/
Talossa käydessä tuli tuskallisen selväksi, miten sota ja vaino vaikuttaa yksittäiseen ihmiseen. On suorastaan karmivan upeaa, miten tarkasti Frankin perheen tarina on selvitetty alusta loppuun saakka; mitä talossa on tapahtunut ja miten teini-ikäinen tyttö on siihen reagoinut, oman päänsä sisällä sekä ulkoisesti. En ennen tätä ole lukenut Anne Frankin päiväkirjaa, mutta nyt ostin sen viimein suomeksi käännettynä (uusimman version) ja päätin sen lähiaikoina aloittaa kunhan ensin luen pari muuta keskeneräistä teosta pois kuleksimasta... Ärsyttävää kun on tällainen periaate ettei viitsi aloittaa uutta kirjaa ennenkuin vanhat on luettu, vaikka kuinka olisi polte uuteen!

Tuliaiskaupasta lähti tosiaan vähän perehtymismateriaalia matkaan. Suosittelen museovisiittiä kaikille erittäin lämpimästi.

Anne Frankin tarinan oleellisin pointti historiallisuuden ohella on se, että ihmisten lokerointi tiettyjen ulkoisten ominaisuuksien perusteella on täysin perusteetonta. Natsit syyttivät juutalaisia taloudellisesta ahdingostaan ja rakensivat aivan tyhjästä syyllistävän tarinan, jotta voisivat perustella omia toimiaan toisen maailmansodan aikana. Sodasta itsestään on kirjoitettu niin paljon tutkimusta ja muuta analyysiä löytyy internetin täydeltä, etten ala analysoimaan asiaa sen tarkemmin tässä.

Viime vuosien kasvava muukalaisviha ympäri Eurooppaa on alkanut saada todella pelottavia piirteitä. Oikean siiven ääriliikkeet ovat äänekkäästi alkaneet vaatimaan maahanmuuttajien oikeuksien ja etuuksien karsimista. Perusteena näille vaatimuksille tarjotaan milloin mitäkin tekosyytä, mutta pohjimmillaan näillä ihmisillä on huoli kantaväestön hyvinvoinnista. Ihan ylevä pohja kyllä, mutta asiassa on toinenkin puoli. Nimittäin näiden maahanmuuttajien etuudet ja oikeudet eivät ole keneltäkään muulta pois. Leikkauksia kaikkien etuuksiin tehtäisiin aivan varmasti muutenkin ja valtiontalouden kestävyys tuskin on pelkästään yhdestä menolähteestä kiinni. Tästä talousaiheestakin on varmasti parempia laskelmia ja ajatuksia esitetty joten enpä tartu siihenkään.

Mitä sitten ajan takaa tällä postauksella? Museokäynnin aikana ja sen jälkeen ajattelin todella paljon sitä, mistä ihmisten viha erilaisuutta kohtaan pohjautuu. Ajattelin paljon omaakin Hollannissa oloa - olenhan täällä muukalainen ja "maahanmuuttaja" - ja sitä miten eri näkökulmasta olen alkanut katsella "meitä suomalaisia" ja "ulkomaalaisia." Käytän heittomerkkejä, koska tietyllä tapaa ihmisten rajaaminen kansallisuuden tai muun kulttuurijaon perusteella tuntuu niin pinnalliselta. Mitä enemmän täällä on tutustunut uusiin ihmisiin, sitä enemmän on saanut huomata miten samanlaisia, ja yhtäaikaa erilaisia ihmiset ovat.

Kulttuurieroja toki on, ja monesti ne saattavat hetkellisesti hätkähdyttää tai saada otsan kurtistumaan epäuskoisesti tai kummastuneena. Hyvänä esimerkkinä hollantilaisten suorasanaisuus, tai välimerellisten ihmisten ylitsepursuava yhteisöllisyys. Nämä kuitenkin ovat melko suurpiirteisiä luonteenpiirteitä, ja yksilötasolla jokaikinen on lopulta erilainen keskenään. On helppo luoda karrikoitu mielikuva espanjalaisista äänekkäänä isona yhtenä porukkana liikkuvana massana, mutta yhtä lailla heihinkin mahtuu erakkoluonteita ja hiljaisia sivustaseuraajia. Ei siis kannata ryhmitellä ihmisiä pelkän kulttuuritaustan perusteella! Suurin yksittäinen tekijä, minkä perusteella itsekin ihmiset jaottelen, on heidän lähestymistapansa uusiin ihmisiin; ja sehän on vain luonnollista. Miten joku suhtautuu minuun ensimmäistä kertaa vaikuttaa paljon siihen, miten itse suhtaudun häneen.

Jokaikinen joka päättää lähteä omasta kotimaastaan, on ensinnäkin suunnattoman rohkea (en nyt yritä itseäni tässä kehua vaikka se siltä kuulostaakin), tai vaihtoehtoisesti epätoivoinen. Rohkeus lähteä oman kulttuurisidonnaisryhmänsä ulkopuolelle, missä ei välttämättä ymmärretä niinkin perusasiaa kuin omaa kieltä, on ihan omaa luokkaansa ja siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan (ja varmaan onkin)... Epätoivo lähteä kumpuaa monesti siitä, että kokee oman maansa mahdollisuudet elää itselle mahdottomiksi ja toivoo löytävänsä niitä muualta. Molemmissa asenteissa on tietty omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta olennaisena asiana "vastaanottavan maan" suhteen olisi (siis ei pelkästään Suomessa) se, että suhtautuu avomielisesti jokaiseen yksilöön, eikä niputa ketään kansallisuuden tai uskonnon puolesta tiettyyn kastiin.

Tottakai jokainen maahanmuuttaja on itsekin vastuussa siitä, että pitää oman mielensä avoimena uusille asioille, ja eri tavalla toimimiselle. Ajatustasolla helppo todeta, mutta käytännössä omista opituista perusarvoista poikkeaminen ja uudenlaisen käyttäytymisen oppiminen on välillä vaikeaa. Sekään ei helpota asiaa että itse uudessa ympäristössä olevana kokee monet uudet haasteet (ihan vaikkapa lääkärissä käynnistä lähtien) todella vaikeina ja se lisää stressiä sekä antipatioita paikallisia kohtaan; voi ahdistaa jos ei ymmärretä ja aina vieraalla kielellä kommunikointi on vaikeampaa kuin omalla - osasi sitä vierasta kieltä sitten miten hyvin tahansa! Olen huomannut että vaikka omakin englanninkielen taito on melko sujuva, niin silti joskus huomaa olevansa kuvailevien sanojen puutteessa - ja tätäkään tekstiä en varmana olisi saanut aikaiseksi muuten kuin suomeksi.

On siis hyvä koittaa asettaa itsensä toisen asemaan, ja oikeasti miettiä miten itse toimisi vastaavassa tilanteessa (ja uskokaa pois - se on todellisuudessa tuhannesti vaikeampaa kun ajatuksista siirrytään toteutustasolle!)

Tästäkin aiheesta on varmasti kirjoitettu niin paljon paremmin ja syvemmällä analyysillä, mutta halusinpahan jollain tavalla avata ajatusmaailmaani ja mitä juttuja Anne Frankin elämä (ja etenkin kuolema) toi omaan pieneen päähän. Toivottavasti tästä nyt hieman välittyy mun ajatuksenjuoksu tämän aiheen tiimoilta.

Itsellänihän oli tässä pari viikkoa hieman matalalentoaikaa, kun iski astetta kovempi koti-ikävä. Liittynee jotenkin siihen, että olen tosiaan ollut täällä puoli vuotta, käynyt Suomessa sinä aikana kerran ja nähnyt vain murto-osan kavereista sinä aikana... Niistäkin suurin osa yhden päivän iltana, jolloin oli vähän muutakin hässakkaa, mistä seurasi se ettei ehtinyt vaihtaa kuulumisia haluamallaan tavalla. Ääh, ei tästä ollut tarkoitus tulla mitään ahdistus-avautumistekstiä! Joka tapauksessa on tullut tehtyä analyysiä ja itsetutkiskelua, jonka seurauksena on taas oppinut asioita itsestään ja muista. Mitkä asiat ja ihmiset ovat tärkeimpiä elämässä ja mistä periaatteista on hyvä pitää kiinni nyt ja jatkossa, ja mistä ominaisuuksista olisi hyvä oppia pois.

Tl;dr: Can't we all just get along?!

maanantai 17. marraskuuta 2014

Walking the Remedy Lane in Venlo & Baarlo

"To be honest, I don't know what I'm looking for..."


Olen nyt kesästä asti yrittänyt tuottaa tekstiä Pain of Salvationin vuoden 2002 mestariteoksesta, ja en niin mitenkään kykene tuomaan sitä sanoiksi asti. Voi elämä miten vaikea levy! Mutta samalla niin mahtava, kipeä, upea, kaunis, riipivä ja paras. Lisää pökköä pesään tökkäsi vielä yllättäen löytämäni Progpower Europe-festari lokakuun alussa, missä kyseinen laulu-ja soitinorkesteri esiintyi. Jotenkin ihmeen kautta kävikin niin, että toinen pääesiintyjistä peruutti keikkansa lauantailta, ja järjestäjät saivat Ruotsin pojat esiintymään kahtena iltana peräkkäin, ja sovittua että ainutlaatuiseksi tarkoitettu ProgPower USA:n keikka toistetaan. Lauantai-iltapäivän soittoajalla kuultiin siis normisetti ja sunnuntaina korvat vuotivat hunajaa Remedy Lanen koko pituuden verran (ja encoret perään).



Lauantai

http://www.setlist.fm/setlist/pain-of-salvation/2014/sjiwa-baarlo-netherlands-63cf5ab7.html

Alussa olin saada sydänkohtauksen: neljä ensimmäistä biisiä olivat kaikki The Perfect Element-levyltä, ja luulin jo että saamme kuulla tuplanannat, ja soittavat senkin vielä kokonaisuudessaan, mutta ! (Foreword) palautti sentään maanpinnalle. Ei sekään toki huono biisi ole, ja livenä etenkin toimii joka kerta. Varsinkin lyriikkapätkä "Do my words mean more to hear when I am standing here? On a stage like all your silly idols do!" hymyilyttää kun huomaa miettivänsä kysymystä ihan tosissaan. Ja tottahan se on, niin outoa ja huvittavaa kuin se onkin; omien musiikki-idoliensa aivoitukset ja tekemiset kiinnostaa välillä vähän liikaakin siihen nähden, ettei heitä varsinaisesti tunne.

Illan erikoisuutena kuultiin a cappella-versiointi Road Saltin 1979-veisusta, josta kuvittelisi että ei ehkä toimisi niin riisuttuna, mutta kylläpä vaan vei sekin aikamoisiin sfääreihin. Lauantain pakin räjäytti kuitenkin Falling + The Perfect Element. Täydellisyyttä. Ei sitä muutoin voi kuvailla!


Keikan jälkeen olin niin euforiassa että en malttanut jäädä katselemaan loppuillan artisteja, mutta enpä nimeltä tunnistanut yhtäkään. Bussipysäkillä tosin oli hieman yksinäistä, joskin joku satunnainen ohi pyöräillyt mies pysähtyi juttelemaan (creeeepyyyy!) ja yritti saada mun puhelinnumeroa ja vaikka mitä. En sit ole facebookissa, jos joku Roermondista kotoisin oleva ukko kyselee. En kyllä kertonut koko nimeänikään, mutta varmuudeksi kuitenkin.


Sunnuntai

Vietin aamupäivän kierrellen yöpymiskaupunkia ja kävinpä myös kurkkaamassa keikkapaikan pikkukylän kulmat (nopeasti koluttu, kierrellessä meni ehkä 30 minuuttia). "Lyhyt" kuvareportaasi:
Baarlo:
Baarlon idyllinen naapurusto

Keskuskirkko. Nothing much.

Vanhaa myllyä (taustalla jonkun kuninkaallisen puisto)

Vesimylly <3



Jongencentrum Sijwa. Näinkin pieneen kaupunkiin mahtuu noin Nosturin kokoinen keikkapaikka. Uskokaa tai älkää!

 Venlo:
Keskusta on paikoin hieman kieroon kasvanut, eiku...

Kaupungintalo

Kaupungin vanhin (?) talo

Hyssss... munkit vähän tässä panee olutta...

Munkkien kätten tuotoksia (heh heh) tuli toki myös maisteltua!

 Ja sitten illan päätapahtuman pariin...

http://www.setlist.fm/setlist/pain-of-salvation/2014/sjiwa-baarlo-netherlands-33cf4c05.html

Huh huh. Mitäpä tästä oikein pystyisi sanoiksi pukemaan? Koko albumi puskee niin paljon tunnetta pintaan jo levyltä kuultuna, ja livenä vielä tuplasti sen verran. Sekä Daniel Gildenlöwin tunteikkaat tulkinnat että Ragnar Zolbergin riipivän koskettavat avustukset saivat sekä kylmät väreet että kuumotukset aikaan ja kyynelkanavilla riitti töitä koko illan. Lisäksi esim. This Heart of Mine kuultiin pelkästään Ragnarin sulosointujen säestämänä, ja voin kertoa että se mies sai uuden fanin riveihinsä. Pöksythän siinä meinas kastua! Myöhemmin tuli tutustuttua hänen soolotuotantoonsa Spotifyssa, eikä muuten ole ollenkaan pahan kuuloista kamaa! Suosittelen.



Yleisesti ottaen koko levy pureutui vielä syvemmälle luihin ja ytimiin kuin aiemmin, mikäli se nyt on mahdollista. En ollut esimerkiksi aiemmin sen kummemin miettinyt mistä A Trace of Blood kertoo. Riipivä kertomus keskenmenon aiheuttamista menetyksen tunteista, ja vieläpä miehen kynästä, wau. Ei sillä että itse olisin koskaan vastaavaa kokenut ja tuskinpa tulenkaan, mutta tunteisiin menee silti.

On todella mielenkiintoista, miten universaaleja kaikki nämä pienet tarinat (ja itse kokonaisuus) ovat, vaikka aiheet ovatkin erittäin henkilökohtaisia ja varmasti osittain kumpuavat Gildenlöwin omista kokemuksista. Rakkaus, intohimo, menetyksen tunteet, irti päästäminen, itsetietoisuus jne. Isoja, mutta niin henkilökohtaisia teemoja. Näihin biiseihin samaistuu yllättävän helposti, koska ne ovat niin monitulkintaisia. Muutamiin kuvaaviin sanoihin puristettuna levy on täynnä tunteen paloa, katkeransuloisuutta, ja katarttisia hetkiä (liekö edes suomenkielinen sana?) Vaikea tästä on taas mitään järkevää tekstiä tuottaa. Äh, ärsyttävää. Yhtäkaikki, pidän yli kaiken. Tämän levyn pariin palaa yhä uudestaan, varmasti vielä vuosikymmenten päästäkin.

Linkitetään tähän loppuun taas videota, yhtä suosikkia on niin vaikea valita, mutta lopetusraita toimii aina:

 
"We will always be so much more human than we wish to be"