Talvi tuli toisen kerran. Tällä kertaa se vihmoi päin naamaa hyisen lumisateen muodossa (onneksi ei ollut kauhean paljon pakkasta kuitenkaan). Ja näköjään paskat fiilikset tuli siinä samalla.
Väsyttää edelleen. Todella paljon ja lähes koko ajan. Unilääkkeen vähennys auttoi tokkuraisuuteen, mutta toisaalta myös lyhensi unen pituutta. Oon alkanut stressaamaan nukkumaanmenoa, ja sitten stressaan sitä, että se stressaa. Ahdistaa, koska ahdistaa.
Viime aikoina saan yhä vähemmän itsehoitojuttuja tehtyä. Näihin kuuluu esim jooga, ulkoilu tai muu liikunta ja muutenkin kuin ruuan avulla itseni hemmottelu. Tuntuu ettei siihen vaan ole aikaa. Toisin sanottuna en osaa raivata sille aikaa muilta tekemisiltä. Herkuttelu ja ruuanlaitto sen sijaan onnistuu, vähän liiankin hyvin. Paino alkaa lähennellä pelottavan paljon seuraavaa pyöreää lukua. Vaikka toisaalta myös syön edelleen korkeintaan kolme kertaa päivässä. Keliaakikon vegaaniruokaa pääasiallisesti.
Teen välillä virheitä. Niin musiikissa kuin elämässäkin (turha Kummeli-viittaus). Välillä sellaisia, mitkä vaativat korjausta toisille ihmisille puhumalla ja pahoittelemalla. Se jos mikä vasta onkin ahdistavaa. Koska mieli on tosiaan tottunut siihen ajattelumalliin, että täydellistä pitää olla, muuten ei ansaitse olemassaoloaan. Päätäkin särkee.
"Vittuako valitat", joku varmaan ajattelee, "kyllä talvi ja laihdutus ja unenpuute ja muutkin kokemasi asiat inhottaa/lannistaa muitakin." Kaikkihan me virheitä tehdään, tottakai. Mutta tässä tulee kehiin se mitä puolestaan ei välttämättä kaikki koe ja ymmärrä, nimittäin sellainen juttu, kuin yksilölliset erot. Masentuneiden/persoonallisuushäiriöisten aivan huikean ihana ominaisuus on venyttää kaikki negatiiviset asiat aivan jäätävän suuriin mittakaavoihin, jolloin ne tuntuvat täysin ylitsepääsemättömiltä.
Olin tässä yksi päivä saada eräästä töissä tapahtuneesta virheestä paniikkikohtauksen, meinasin purskahtaa itkuun asiakkaan edessä. Ja tähän ei edes liittynyt kenenkään muun minuun kohdistuvaa arvostelua. Vain omani. Ja ainoa tapa saada itseni hallintaan, oli korjata virhe, välittömästi, ja vaatia siitä minua rangaistavan. Heh, minusta tulisi aika paska rikollinen, tai ainakin katu-uskottavuuteni olisi melko pyöreä nolla tällä menolla.
Välillä on hetkiä, kun tuntuu että tekisi mieli vaan heittää hanskat tiskiin ja todeta että ei musta ole tähän normaalielämään. Antakaa syrjäytyä rauhassa. Voin sitten vaan nökötellä kotona ja katsoa luontodokkareita. Noh, ehkä muutaman vuosikymmenen päästä ei meitä tällä pallolla välttämättä olekaan, kun ollaan piereskelty itsemme sukupuuttoon kaikessa viisaudessamme. Siinä vaiheessa ei paljoa lemmikkejä enää hoidella...
On mulla hyviäkin päiviä. Aina välillä, jos saa nukuttua ja ei tuu vastoinkäymisiä tai asiat sujuu lähes normaalisti. Ne on kuitenkin vähemmistössä, tai ainakin siltä tuntuu.
