Tämän todellisuus iski päin naamaa kuin viisi tonnia kalaa ja äyriäisiä. No nythän sen tajuaa, miksi kaikki on niin hiton vaikeaa. Ja ollut jo pitkään, siis vuosia ja vuosia. On suorastaan ihme, ettei nämä ongelmat ole manifestoituneet masennuksena tai muina vakavina oireina jo aikaisemmin. Muistan kun joskus oli myynnissä t-paitoja, jossa oli joka puolelle printattuna sana AHDISTAA moneen kertaan, ja naureskelin että toihan olisi hyvä mulle. Miten oikeassa olinkaan.
Mielenterveystalo määrittelee yleistyneen ahdistuneisuushäiriön like so: "ahdistuneisuus on pitkäaikaista, voimakkuudeltaan vaihtelevaa, eikä rajoitu mihinkään erityiseen tilanteeseen. Henkilö huolestuu ja murehtii korostuneesti erilaisista tavallisista elämään liittyvistä asioista. Oireisiin kuuluu hermostuneisuutta, vapinaa, lihasjännitystä, sekä muita tyypillisiä ahdistusoireita."
Tajusin tässä asioita pohtiessani, että mulle on tosi usein sanottu (etenkin nyt viimeisen puolen vuoden aikana), jotain tämänsuuntaista: "miksi huolit asioista, joihin et voi vaikuttaa?" No jaa, enpä tiedä, mutta en selkeästi osaa muutakaan tapaa käsitellä. Toisin sanottuna, olisi sama jos "terveelle" ihmiselle sanoisi: "älä ajattele".
Toki täytyy pitää mielessä, ettei takerru liikaa yhteen diagnoosiin ja tavallaan ala myöskään "elää sitä todeksi", vaan ennemmin pitäisi oppia tiedostamaan ne tilanteet, joissa alkaa pelkäämään liiallisesti, ja koittaa siinä hetkessä pysähtyä miettimään, että miksi niin tapahtuu ja mistä se tulee. Näinpä tuli sitten aloitettua myös ahdistuspäiväkirjan pito, vaikka oikeastaan olen kirjoitellut asioita ylös jo muutenkin. Nyt tarkoituksena on kuitenkin pisteyttää niitä ihan pieniäkin ahdistuksen aiheita.
Mitkä asiat mua sitten ahdistaa? No, esim. kaikki.
Ahdistaa, että olen masentunut.
Ahdistaa, että olen sairaslomalla.
Ahdistaa, että jos en pääsekään tästä kuopasta ikinä ylös.
Ahdistaa, että en opi jaksamaan töissä kunnolla ikinä, tai en rutinoidu tarpeeksi.
Ahdistaa, että en osaa kaikkea tai muista kaikkea koko ajan työssä.
Ahdistaa, että jos en kelpaakaan enää työkykyiseksi ja jään sairaseläkkeelle.
Ahdistaa, että jos jäänkin loppuelämäkseni yksin.
Ahdistaa, että jos ystävät turhautuvat minuun ja hylkäävät.
Ahdistaa, kun mietin mitä työkaverit ja muut kaverit ajattelevat minusta (tietenkin pahinta).
Ahdistaa, että en leikitä kissojani tarpeeksi tai en pidä niistä tarpeeksi hyvää huolta, ja että niille tapahtuu jotain pahaa.
Ahdistaa, että kissani kuolevat pian (lähivuosina).
Ahdistaa, että tulen itse fyysisestikin sairaaksi.
Ahdistaa, että unohdan ottaa lääkkeet.
Ahdistaa, että missaan jonkun tärkeän tapahtuman ystäväni elämässä (ja siksi seuraan somea maanisesti ja ahdistaa, kun se suodattaa mitä jossain facebook-seinällä näkyy aarrhg).
Ahdistaa, kun en voi viettää ystävieni kanssa enemmän aikaa.
Ahdistaa, jos joudun soittamaan johonkin, ihan mihin tahansa.
Ahdistaa, että rappukäytävässä tulee joku naapuri vastaan ja joudun jutella sille.
Ahdistaa, etten syö tarpeeksi terveellisesti ja hyvin, tai juo riittävästi vettä.
Ahdistaa, jos en saa unta kun haluaisin nukkua.
Ahdistaa, jos nukun liikaa.
Ahdistaa, etten jaksa tehdä elämässäni tarvittavia muutoksia jos jotakin tarvii tehdä (ja monissa suunnitelmissa jään ahdistuksen tasolle kiertämään kehää näiden ajatusten kanssa, kun ahdistaa se, etten ole miettinyt loppuun asti tai riittävän hyvin suunnitellut jotakin muutosta tai muuta uutta asiaa).
Ja niin edelleen, ehkä tuosta saa jonkinlaista kuvaa miten ahdistunutta kaikki oikeastaan on. Ja ei, se ei ole mikään tahdonalainen asia, se on mun aivojen tapa käsitellä kaikkea.
 | |
| http://ahistunupupu.tumblr.com/ |
