keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Yleisön pyynnöstä; tomaattinen kasvisrisotto

Pitkästä aikaa vähän kokkailuhommia. Mun ruokakokeilut on normaalisti aika lonkalta heitettyjä, katson mitä kaapista löytyy, ja mietin jotain jännää mikä saattaisi sopia sen kaveriksi. Tällä kertaa kaapin pohjalla oli lähinnä risottoriisiä ja tomaattipyrettä. Kaupassa silmät iskeytyi jostain syystä boksilliseen pinaattia, ja kunnon risotto ei ole mitään ilman herkkusieniä. Halusin vielä lisätä jotakin proteiinia, mutta tofu ei jostain syystä kiinnostanut, joten otin kokeeksi purkillisen kikherneitä, ja kappas vaan, ne sopivat kyytiin vallan hienosti!


"Yleisön pyyntö" tarkoittaa tässä kohtaa muutamaa työtoveria, jotka tuoksuttelivat eväitäni mikrotuksen jälkeen, ja kuulemma annoskateus iski. Lupasin sitten koittaa muistella, mitä kaikkea tähän tuli laitettua.

Lisäämisjärjestyksessä:
Rypsiöljyä (sipulien ja riisin ruskistamiseen)
2 pienehköä sipulia
n. 1 tl valkosipulijauhetta (yleensä suosin tuoretta valkosipulia, nyt ei ollut kaapissa)
n. 2 dl risottoriisiä, mielellään Arborio-lajiketta
n. 3 dl kuivaa valkoviiniä (täysi isohko viinilasillinen, give or take muutaman huikan verran)
n. 4-5 dl vettä
3-4 tl Reformi-kasvisliemijauhetta
3 isohkoa herkkusientä
Loraus balsamicoviinietikkaa
kuivattua timjamia
kuivattua basilikaa
½ tuubi Mutti-tomaattipyrettä
200g prk Mutti-tomaattimurskaa
loraus tummaa siirappia
n. ½ pussillista Poppamiehen Blue Cheese dippijauhetta  (jos juusto ei ole ongelma, niin tässä voi käyttää ihan oikeaa homejuustoakin, esim. Castellon sinihomejuustoa... aahhh mulla on ikävä sitä!)
1 prk (400g) kikherneitä
1 paketti baby-pinaattia, n. 150g (tai voi olla ihan normaaliakin!)
suolaa
mustapippuria
Näillä määrillä tulee n. 5 reiluhkoa annosta valmista risottoa ^_^

1. Leikkaa sipulit pieniksi kuutioiksi. Kuumenna teflonpeitteinen kattila (ei pala niin herkästi pohjaan) ja lisää rypsiöljyä sen verran, että pohja peittyy. Lisää sipulit ja tovin päästä riisi sekä valkosipulijauhe, kuullota hetki jotta sipuli pehmenee. Huom! Ruskistua ei saisi kamalasti!
2. Leikkaa sienet mielesi mukaan haarukoitavan kokoisiksi paloiksi ja lisää ne mukaan. Laske hellan lämpöä ja lorauta sekaan osa viinistä (n. 1 dl) ja anna sen imeytyä riisiin (ja vähän sieniinkin). Lisää reipas loraus balsamicoetikkaa ja anna senkin imeytyä. Sekoita mukaan tomaattipyre. Lorauta lopuksi n. 1/3 vedestä ja kasvisliemijauheet. Lisää sekaan mustapippuria, timjamia ja basilikaa.
3. Toista viinin ja veden lisäykset vuorotellen pikkuhiljaa ja välillä sekoitellen, kunnes riisi on al dente ja risotto on vielä melko notkeaa.
3. Loppuvaiheessa laita sekaan tomaattimurska, lisää suola ja siirappi maun mukaan, blue cheese jauhe ja kikherneet. Pyörittele kunnes tomaattimurska on nätisti imeytynyt. Sekoita huuhdotut pinaatinlehdet risottoon aivan ennen tarjoilua, jotteivät ne menetä väriään (ja ravinteitaan).

Molto bene! Nautitaan mieluiten pehmeän ja melko kevyen punaviinin kanssa :)

perjantai 9. helmikuuta 2018

Eniten ahdistaa kaikki

Olen nyt käynyt psykoterapiassa viisi kertaa. Vasta viime kerralla alettiin vähän päästä kiinni ongelman ytimeen, vaikka joka kerta on juteltu lähes yliajalle asti erilaisista vastaan tulleista haasteista. Tein siis jo toisella käyntikerralla mielialatestin, joka oli monisivuinen jonka täyttäminen kestikin näppärästi koko 45 minuutin käynnin. Tämän avulla kuitenkin seurataan, miten vointi kehittyy terapian aikana. Noh, viime viikkojen aikana käytiin testin tuloksia sitten läpi. Ja ongelmakohtiahan löytyy ihan jaettavaksi asti. Luonnollisesti "masennuspisteet" oli korkealla, mutta etenkin kävi varsin selväksi, että yleinen asioista ahdistuneisuus, tietynlaiset pakko-oirehdinnat, sosiaalinen herkkyys, vainoharhat ja ylipäänsä kaikentasoinen huolehtiminen ("worrying") ovat mulla varsin korkealla tasolla. Tämä viittaa puolestaan siihen, että mulla on erittäin todennäköisesti yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, vieläpä keskivaikea sellainen. JEE!

Tämän todellisuus iski päin naamaa kuin viisi tonnia kalaa ja äyriäisiä. No nythän sen tajuaa, miksi kaikki on niin hiton vaikeaa. Ja ollut jo pitkään, siis vuosia ja vuosia. On suorastaan ihme, ettei nämä ongelmat ole manifestoituneet masennuksena tai muina vakavina oireina jo aikaisemmin. Muistan kun joskus oli myynnissä t-paitoja, jossa oli joka puolelle printattuna sana AHDISTAA moneen kertaan, ja naureskelin että toihan olisi hyvä mulle. Miten oikeassa olinkaan.

Mielenterveystalo määrittelee yleistyneen ahdistuneisuushäiriön like so: "ahdistuneisuus on pitkäaikaista, voimakkuudeltaan vaihtelevaa, eikä rajoitu mihinkään erityiseen tilanteeseen. Henkilö huolestuu ja murehtii korostuneesti erilaisista tavallisista elämään liittyvistä asioista. Oireisiin kuuluu hermostuneisuutta, vapinaa, lihasjännitystä, sekä muita tyypillisiä ahdistusoireita.​"

Tajusin tässä asioita pohtiessani, että mulle on tosi usein sanottu (etenkin nyt viimeisen puolen vuoden aikana), jotain tämänsuuntaista: "miksi huolit asioista, joihin et voi vaikuttaa?" No jaa, enpä tiedä, mutta en selkeästi osaa muutakaan tapaa käsitellä. Toisin sanottuna, olisi sama jos "terveelle" ihmiselle sanoisi: "älä ajattele".

Toki täytyy pitää mielessä, ettei takerru liikaa yhteen diagnoosiin ja tavallaan ala myöskään "elää sitä todeksi", vaan ennemmin pitäisi oppia tiedostamaan ne tilanteet, joissa alkaa pelkäämään liiallisesti, ja koittaa siinä hetkessä pysähtyä miettimään, että miksi niin tapahtuu ja mistä se tulee. Näinpä tuli sitten aloitettua myös ahdistuspäiväkirjan pito, vaikka oikeastaan olen kirjoitellut asioita ylös jo muutenkin. Nyt tarkoituksena on kuitenkin pisteyttää niitä ihan pieniäkin ahdistuksen aiheita.

Mitkä asiat mua sitten ahdistaa? No, esim. kaikki.
Ahdistaa, että olen masentunut.
Ahdistaa, että olen sairaslomalla.
Ahdistaa, että jos en pääsekään tästä kuopasta ikinä ylös.
Ahdistaa, että en opi jaksamaan töissä kunnolla ikinä, tai en rutinoidu tarpeeksi.
Ahdistaa, että en osaa kaikkea tai muista kaikkea koko ajan työssä.
Ahdistaa, että jos en kelpaakaan enää työkykyiseksi ja jään sairaseläkkeelle.
Ahdistaa, että jos jäänkin loppuelämäkseni yksin.
Ahdistaa, että jos ystävät turhautuvat minuun ja hylkäävät.
Ahdistaa, kun mietin mitä työkaverit ja muut kaverit ajattelevat minusta (tietenkin pahinta).
Ahdistaa, että en leikitä kissojani tarpeeksi tai en pidä niistä tarpeeksi hyvää huolta, ja että niille tapahtuu jotain pahaa.
Ahdistaa, että kissani kuolevat pian (lähivuosina).
Ahdistaa, että tulen itse fyysisestikin sairaaksi.
Ahdistaa, että unohdan ottaa lääkkeet.
Ahdistaa, että missaan jonkun tärkeän tapahtuman ystäväni elämässä (ja siksi seuraan somea maanisesti ja ahdistaa, kun se suodattaa mitä jossain facebook-seinällä näkyy aarrhg).
Ahdistaa, kun en voi viettää ystävieni kanssa enemmän aikaa.
Ahdistaa, jos joudun soittamaan johonkin, ihan mihin tahansa.
Ahdistaa, että rappukäytävässä tulee joku naapuri vastaan ja joudun jutella sille.
Ahdistaa, etten syö tarpeeksi terveellisesti ja hyvin, tai juo riittävästi vettä.
Ahdistaa, jos en saa unta kun haluaisin nukkua.
Ahdistaa, jos nukun liikaa.
Ahdistaa, etten jaksa tehdä elämässäni tarvittavia muutoksia jos jotakin tarvii tehdä (ja monissa suunnitelmissa jään ahdistuksen tasolle kiertämään kehää näiden ajatusten kanssa, kun ahdistaa se, etten ole miettinyt loppuun asti tai riittävän hyvin suunnitellut jotakin muutosta tai muuta uutta asiaa).

Ja niin edelleen, ehkä tuosta saa jonkinlaista kuvaa miten ahdistunutta kaikki oikeastaan on. Ja ei, se ei ole mikään tahdonalainen asia, se on mun aivojen tapa käsitellä kaikkea.

http://ahistunupupu.tumblr.com/ 
Jäämme seuraamaan tilannetta. Ahistunut kisu kuittaa tältä illalta.

lauantai 6. tammikuuta 2018

Joulu, kaamos ja yksinäisyys

Havahduin tovi sitten suihkussa ajatukseen, tai enemmänkin toiveeseen, että nukahtaisin, enkä heräisi enää aamulla.Osittain varmaan siksikin, kun väsyttää todella paljon. Mutta se ei ole ainut syy.

Vietin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen joulun enimmäkseen yksin. Eniten sitä olisi halunnut vain käpertyä jonkun tärkeän ihmisen kainaloon, jonkun joka aidosti välittää ja tahtoo mulle hyviä asioita. Mutta sellaista henkilöä ei ole olemassa tässä hetkessä. Ja sen kanssa pitäisi elää. Toki äidin luona tuli käytyä, mutta sekin enemmän hänen vuokseen kuin itseni. Hävettää myöntää, mutta niin se vain on. Emme me ole koskaan olleet kovin läheisiä, ylipäänsä mistä tahansa aiheesta on todella vaikea puhua. Joten nytkin oikeastaan vaan laitettiin ruokaa ja syötiin. Lopuksi käytiin moikkaamassa pikkuveljeä, joka ei ollut halunnut lähteä jouluksi kotoa (myöskään).

Vuosikin vaihtui yksinäisissä tunnelmissa. Yritin kehitellä itselleni ohjelmaa, ja kävinkin jossakin psykemusa-bileissä, joissa kuvittelin energioideni nousevan ja uskaltavani muutaman alkoholipitoisen juoman jälkeen tanssia ventovieraiden ihmisten seurassa (siis ihan ilman mitään kähmimistä tai muuta seuranhakutarkoitusta...). Väärässä olin. Hetken aikaa viihdyin yksin ja fiilistelin musiikkia (joka sekään ei kyllä ihan parhaasta päästä ollut, myönnettäköön), mutta jossain kohtaa alkoi vain ahdistaa ja lähdin kotiin alle kaksi tuntia ulkonaolon jälkeen.

En varmasti ole ainoa yksinäinen, ja taatusti on pahempiakin tapauksia, joissa yksinäisellä ihmisellä ei ole minkäänlaisia kontakteja kodin tai työn ulkopuolella. Mutta omaa oloa ei lohduta, että on olemassa surkeampiakin sieluja. Näissä tilanteissa, ja etenkin juhlapyhinä, kun ihmisillä on halu ja tarve viettää aikaa yhdessä (myös minulla), suurin osa omista läheisimmistäni viettää sen oman perheensä kanssa. Tai sitten läheisempien ystävien, kuin minä. Toki tähän liittyy sekin, että en itse uskalla avata suutani ja pyytää sitä seuraa useimmiten, ja sitten jälkikäteen puhuttaessa todetaan että "ai sä olit yksin, no oisit sanonu :(". En siis syyllistä muita tästä yksinäisyydestäni, oma vikahan se on kun en kellekään ole se tärkein...

Tämänhetkinen asuinpaikkakin vaikuttaa siihen, että on eristäytynyt olo. Läheisimmät ystävät asuvat eri suunnilla ja oma kaupunki on vähän kuin puolivälissä molempia, siksi alunperin päädyinkin tänne muuttamaan (sen ohella, että opiskelupaikka oli täällä). Lopputuloksena olen sitten yksinäisempi kuin koskaan aiemmin. Enkä oikein tiedä tässä elämäntilanteessa, miten tämän ongelman saisi ratkaistua. Onhan elämä helpompaa kuin joskus muinoin, sikäli että voi internetin välityksellä olla yhteydessä. Mutta ei se ole ihan verrattavissa oleva asia. Tekstimuotoisen viestin välityksellä on niin paljon vaikeampaa välittää tunteita, joita voi osoittaa yksinkertaisesti olemalla läsnä, halauksella, hymyllä, naurulla.

Jospa se tästä tällä kertaa.