Havahduin tovi sitten suihkussa ajatukseen, tai enemmänkin toiveeseen, että nukahtaisin, enkä heräisi enää aamulla.Osittain varmaan siksikin, kun väsyttää todella paljon. Mutta se ei ole ainut syy.
Vietin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen joulun enimmäkseen yksin. Eniten sitä olisi halunnut vain käpertyä jonkun tärkeän ihmisen kainaloon,
jonkun joka aidosti välittää ja tahtoo mulle hyviä asioita. Mutta
sellaista henkilöä ei ole olemassa tässä hetkessä. Ja sen kanssa pitäisi
elää. Toki äidin luona tuli käytyä, mutta sekin enemmän hänen vuokseen kuin itseni. Hävettää myöntää, mutta niin se vain on. Emme me ole koskaan olleet kovin läheisiä, ylipäänsä mistä tahansa aiheesta on todella vaikea puhua. Joten nytkin oikeastaan vaan laitettiin ruokaa ja syötiin. Lopuksi käytiin moikkaamassa pikkuveljeä, joka ei ollut halunnut lähteä jouluksi kotoa (myöskään).
Vuosikin vaihtui yksinäisissä tunnelmissa. Yritin kehitellä itselleni ohjelmaa, ja kävinkin jossakin psykemusa-bileissä, joissa kuvittelin energioideni nousevan ja uskaltavani muutaman alkoholipitoisen juoman jälkeen tanssia ventovieraiden ihmisten seurassa (siis ihan ilman mitään kähmimistä tai muuta seuranhakutarkoitusta...). Väärässä olin. Hetken aikaa viihdyin yksin ja fiilistelin musiikkia (joka sekään ei kyllä ihan parhaasta päästä ollut, myönnettäköön), mutta jossain kohtaa alkoi vain ahdistaa ja lähdin kotiin alle kaksi tuntia ulkonaolon jälkeen.
En varmasti ole ainoa yksinäinen, ja taatusti on pahempiakin tapauksia, joissa yksinäisellä ihmisellä ei ole minkäänlaisia kontakteja kodin tai työn ulkopuolella. Mutta omaa oloa ei lohduta, että on olemassa surkeampiakin sieluja. Näissä tilanteissa, ja etenkin juhlapyhinä, kun ihmisillä on halu ja tarve viettää aikaa yhdessä (myös minulla), suurin osa omista läheisimmistäni viettää sen oman perheensä kanssa. Tai sitten läheisempien ystävien, kuin minä. Toki tähän liittyy sekin, että en itse uskalla avata suutani ja pyytää sitä seuraa useimmiten, ja sitten jälkikäteen puhuttaessa todetaan että "ai sä olit yksin, no oisit sanonu :(". En siis syyllistä muita tästä yksinäisyydestäni, oma vikahan se on kun en kellekään ole se tärkein...
Tämänhetkinen asuinpaikkakin vaikuttaa siihen, että on eristäytynyt olo. Läheisimmät ystävät asuvat eri suunnilla ja oma kaupunki on vähän kuin puolivälissä molempia, siksi alunperin päädyinkin tänne muuttamaan (sen ohella, että opiskelupaikka oli täällä). Lopputuloksena olen sitten yksinäisempi kuin koskaan aiemmin. Enkä oikein tiedä tässä elämäntilanteessa, miten tämän ongelman saisi ratkaistua. Onhan elämä helpompaa kuin joskus muinoin, sikäli että voi internetin välityksellä olla yhteydessä. Mutta ei se ole ihan verrattavissa oleva asia. Tekstimuotoisen viestin välityksellä on niin paljon vaikeampaa välittää tunteita, joita voi osoittaa yksinkertaisesti olemalla läsnä, halauksella, hymyllä, naurulla.
Jospa se tästä tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti