Noniin. Se paskoista metaforista. Yritän tässä nyt pukea sanoiksi ensimmäistä kertaa sen, mitä mielessä on muhinut pari-kolme vuosikymmentä. "Virallinen" diagnoosi tuli tänä kesänä. Vakava-asteinen masennustila. Siitä puhuminen on rajoittunut hyvin pienelle määrälle ihmisiä. Helpompaa on ollut puhua muista fyysisistä sairauksista, kuten sydämen WPW-syndroomasta ja keliakiasta. Johtunee siitä, että edelleen masennusta tunnutaan pitävän yleisemmin vain luulotautisten laiskuutena.
Se ei ole sitä. Ihmisen aivot ovat elin siinä missä muutkin. Tunteet ja olotilat syntyvät aivoissa, ja vaikka niiden toimintatavasta ei kaikkea tiedetäkään, niin se kuitenkin, että eivät ne tunteet tahtomalla synny. Masennuksen syntyyn vaikuttaa monien lähteiden mukaan geenit, millaisen pohjan on persoonalleen saanut, sen lisäksi ympäristötekijät kuten kasvatus, menneisyydessä olleet tapahtumat ja ympärillä olevat ihmiset. Paljolti noiden yleisten skismojen takiakin pelkäsin ja lykkäsin avun hakemista tolkuttoman pitkään, siihen kynnykselle että olin valmis hyppäämään järveen.
No mitkä asiat mulla sitten on vaikuttaneet tän tilan syntymiseen? Varmaan kaikki edellä mainitusta.
Niin pitkään kuin muistan, olen kokenut olevani jonkinasteinen perfektionisti. Psykiatri mainitsi jotakin vaativasta persoonallisuushäiriöstä. Tunnollisuus, pyrkimys täydellisyyteen, järjestys ja tarkkuus ennen kaikkea. Tämä johtaa siihen että tehokkuus ja nopeus jonkin verran kärsii. Aikataulut on tärkeitä, ja mun sielu suorastaan kärsii jos en saa jotain tehtyä siinä ajassa kuin haluan tai olen suunnitellut. Yleensä siinä kohtaa luovutan ja vajoan sisälle kuoreeni. En tahdo myöntää epäonnistumista ja reaktio siihen menee täysin överiksi tilanteeseen nähden. Pelkään virheitä niin paljon, että ahdistun jo virheen mahdollisuudesta.
Toisaalta taas, olen omasta mielestäni myös laiska ja saamaton, enkä osaa tehdä asioita kunnolla loppuun. Innostun jostakin aiheesta suunnattomasti, mutta energia loppuu kesken, tai kiinnostus siirtyy johonkin muuhun kohteeseen. Yleensä silloin, kun eteen tulee vaikeita tilanteita - tilanteita, joissa pitäisi vielä ymmärtää, että oppiminen on kesken. Keskeytän tekemisen siihen, kun huomaan, etten ensimmäisellä kerralla tehnytkään jotain täydellisesti. Mieleni kertoo minulle, etten ole hyvä tässä, pitää tehdä jotain muuta: "NEXT!" Ja sitten ruoskin itseäni siitä, etten saanut mitään aikaan, että ei varmaan kannata edes yrittää uudestaan.
Toinen läheltä liippaava diagnoosi on epäluuloinen persoonallisuus. Koen tulleeni petetyksi elämäni aikana todella monta kertaa eri tavoin, joten luottamus ihmisiin ja yhteiskuntaan on perustavalla lailla horjutettu. Uusien ihmisten tapaaminen on hitonmoisen kynnyksen takana, ja monesti jäänkin enemmän seinäkukaksi vieraiden kanssa keskustellessa (tämä toki riippuu myös kohdattavasta ihmisestä - joskus avoimuus mua kohtaan saa vastaansa avoimuutta myös mun suunnalta). Asiakaspalvelutilanteet on toki asia erikseen - miellyttämisentarpeeni menee epäluuloisuuden yli. Joka tapauksessa, ihmisten kohtaaminen pelottaa ja ahdistaa, ja tämä tunne on vuosien mittaan vain voimistunut. Jopa niin pitkälle, että tunnen jopa ihmisvihaa tietynlaisia ihmisiä kohtaan, etenkin tuntemattomia.
Ja jälleen kerran toisaalta myös olen hirveän riippuvainen niistä läheisimmistä ihmisistä. Niistä joista pidän, ja joihin edes jossain määrin pystyn luottamaan. Suorastaan ripustaudun heihin. Ja liiallisena touhuna tämäkään ei ole kovin terveellistä toimintaa. Varsinkin jos se rasittaa näitä kyseisiä ihmisiä (ja näin myös uskon) liiallisesti.
Lisäksi, jostain tuntemattomasta syystä, koko tämän vuoden olen nukkunut enemmän tai vähemmän huonosti. Painajaiset ovat aika vakituinen vieras öisissä mielen nauhoitteissa. En nyt muista milloin viimeksi olisin nukkunut edes kuutta tuntia putkeen heräämättä. Uni ja lepo kuitenkin olisivat tärkeitä mielen tasapainolle ja jaksamiselle.
Elämän varrella on tapahtunut monia asioita, mitkä ovat vaikuttaneet tavalla tai toisella näiden ongelmien kertymiseen. Ja ehkä tietyllä tapaa tämä taustakohina on heikentänyt mahdollisuuksia pärjätä viimeaikaisten haasteiden kanssa. Se hiekkamäki alkoi jyrkentyä. Tai sitten mun ruohoinen tasanko halkesi kahtia ja vajosin kuoppaan, miten sen nyt sitten haluaa hahmottaa. Kuopan pohjalta ei muuten maailma näytä kauhean toiveikkaalta. Sen reunalla ei tunnu olevan ketään, joka ojentaisi jeesaavan käden. Etenkin, kun se tärkein näistä jeesaavista käsistä katoaa sieltä reunan läheltä.
Onnekseni mulla on kuitenkin ollut se kourallinen määrä ihmisiä, jotka on oikeasti halunneet auttaa, puhua, olla tukena ja tarvittaessa vähän ravistella. Mun on vaan myös tosi vaikea myöntää sitä, että tarviin apua. Tai ylipäänsä muita ihmisiä. Tai että uskoisin musta välitettävän millään tasolla. Kynnys. Seinä. Jyrkkä hiekkamäki. Ja niin edelleen. Vähän kuin kulkisin sitä hiekkamäkeä jokin tumma liina silmien päällä näköesteenä.
Miltä se masennus sitten tuntuu? Oikeasti, en tiedä osaanko selittää sitä niin, että kukaan ymmärtäisi sen täysin niin, kuten itse koen. Varmasti jokaisella masentuneellakin kokemukset vaihtelee paljon. Pahimmillaan on ollut sellainen olo, että ei ole mitään syytä nousta sängystä, tehdä mitään tai edes olla olemassa. Haluan painottaa, että kyseessä ei ole ohimenevä mieliala, että "yhyy onpas paha mieli asiasta x", mihin joskus tunnutaan liitettävän maininta, että "masentaa". Jos olisin triggeröityvää tyyppiä, sanoisin, että moinen vähättelee todellisen masennuksen olotilaa. Se on paljon pysyvämpi ja syvempi mieliala. Ja masentuneena tulee niitäkin tunteita, että mikään ei tunnu miltään, on tavallaan tunteiden toisella puolen. Kun ei enää edes itketä.
 |
| Esikuvani "Ahistunu pupu" http://ahistunupupu.tumblr.com/ |
En pahimpina päivinä halunnut nähdä ketään ja koko ajan tuntui että ihmiset tuijottaa ja ylenkatsoo. Vieraatkin. Kaupassa käyminen oli ihan helvettiä. Ei olisi tehnyt edes mieli syödä mitään, ja ruokailu oli lähinnä mekaanista suorittamista. Itselleni tämä oli täysin lamaannuttava kokemus, koska aiemmin ruoka on ollut yksi suuria intohimojani ja olen nauttinut ruuanlaitosta ja leivonnasta. Silloinkin, kun näkee ystäviä tai läheisiä, laskee energiat nopeasti kun yrittää jaksaa olla pirteä ja ei halua herättää liikaa huolta.
Olen yrittänyt pitää päiväkirjaa tuntemuksista ja ajatuksista diagnoosin jälkeen. Eniten toistuu maininta merkityksettömyydestä - siis aivan jäätävän voimakas nihilismi. Millään mitä teen, ei ole merkitystä mihinkään, ei edes itselleni. Tai mitä järkeä on tehdä "mukavia" asioita, kun niillä ei tunnu olevan tarkoitusta. Mitä merkitystä minulla on kenellekään, kun kaikilla läheisilläni on muitakin ihmisiä, jotka varmasti ovat minua tärkeämpiä ja hyödyllisempiä. En osaa tehdä mitään oikein. Minusta ei ole mihinkään. Omanarvontunto on siis täysin nollassa.
En edelleenkään oo selkeästi täysin ok. Välillä on hyviä ja välillä huonompia päiviä. Tällä hetkellä siellä hiekkamäen päällä kuitenkin näyttäis olevan jotain kädensijaa. Siis että ehkä pääsisinkin kiipeämään sinne päälle jossain kohtaa, ottamaan enemmän otetta ruohotupsuista. Oon saanut suht toimivan lääkityksen (ehkä sitä vielä rukataan jossain vaiheessa, ehkä ei), ja lähetteen psykoterapiaan, johon olen paraikaa hakeutumassa (etsin sopivaa terapeuttia). Olen suunnattoman kiitollinen työterveyslääkäreille ja hoitajille, jotka minua ovat hoitaneet ja kuunnelleet, ja osanneet tökkiä oikeaan suuntaan. Mitä olen muiden kokemuksia kuullut, niin kaikilla lääkäreillä ei välttämättä ole työkaluja käsitellä näitä mielenterveysasioita.
Sekä lääkkeistä että psykoterapiasta on monia kummallisia näkemyksiä olemassa. En nyt ala niistä sen enempää kirjoittelemaan, mutta voisin suositella että ei muodostaisi mielipidettä yhden tapauksen tai kokemuksen perusteella.
Miksi kirjoitin tämän avautumisen juuri nyt? Vaikea sanoa. Tavallaan halusin tuoda tilanteeni julkisemmin esille, koska ehkä sitten monet ymmärtäisi mua paremmin. Tai ylipäänsä masentuneita. Ja ehkä joku tuntematon toinen masentunut samaistuu ja löytää jotain oivallusta mikä auttais puolestaan häntä. Yksikään masentunut ei oo samanlainen, koska kaikilla on jotain erilaista taustassaan, tai siinä miten aivot reagoi lääkkeisiin, tai muihin hoitoihin. Ja siksi ei pitäisi yleistää masentuneita yhteen kimppuun, tai kuvitella kaikkien masentuneiden olevan vain niitä näkyvimpiä. Joskus jaoinkin kirjoituksen, jossa puhuttiin masennuksen näkymättömyydestä, ja se on jollain tavoin jopa haitallisempaa kuin se näkyvä masennus. Toisesta ei aina näe, millaista taakkaa tämä kantaa, joten ei myöskään kannata luoda mielikuvia liikaa omiin kokemuksiin pohjaten.
Sekavaa avautumista? Ehkä, olen pahoillani. Saatan avata jotain asioita lisää joskus myöhemmin. Ehkä en. Tässä ei kuitenkaan ole läheskään kaikki mitä mielen päällä on. Liian henkilökohtaista vielä tällä hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti