To breed the Perfect Element
Huh huh. Onpahan taas kiirettä pitänyt koulujuttujen ja töiden ja muuton kanssa (sain asunnon Helsingistä kesäksi ja muutinkin samantien koulujuttujen päättymisen jälkeen, ja valmistujaisetkin oli jo toukokuun lopussa), että tämä meneillään oleva musiikkiprojekti on hieman kärsinyt. Lisäksi muitakin isoja uutisia on tullut, mutta ehkä teen niistä jonkin oman postauksen. Ystäville olenkin jo aiheesta hehkuttanut varmaan kyllästymiseen asti, mutta siitä tosiaan sitten toisaalla. Kyllä, olen hidas ja huono kirjoittaja... x)
Osittain olen myös vähän pelännyt tätä seuraavaa levyä, sillä monet pitävät sitä Pain of Salvationin ehdottomasti parhaana levynä, teknisesti ja temaattisesti. Enkä ole tästä eri mieltä tippaakaan. Olen jo useamman viikon ajan kuunnellut kiekon uudelleen ja uudelleen, eikä siihen tunnu kyllästyvän millään, mutta mielipiteen saatika jonkinnäköisen koherentin "arvostelun" tekstiksi saattaminen on erittäin vaikeaa.
Vuorossa siis luonnollisesti ei enempää eikä vähempää kuin The Perfect Element, Part I, jonka nimikin jo ennakoi levyn laatua.
Temaattisesti mennään hyvinkin syvällisillä seuduilla taas kerran. Gildenlöw ei näemmä mistään ihan turhista aiheista viitsi kirjoitella, ja kaiken tämän nyky-bling-bling-turhuushömpötyksen keskellä, erittäin hyvä niin! Tarinassa seurataan kahden hyvin rikkinäisen ja menneisyydessään kärsineiden ihmisen suhdetta ja etenkin keskitytään miespuolisen hahmon kehitykseen ja lopulta tämän mielenterveyden murenemiseen. Jälleen kerran erittäin kipeitä aiheita esimerkiksi lasten hyväksikäytöstä ja siitä, miten rikkinäiseksi voi ihmisen tehdä oma suhde vanhempiin. Ja kyllä, osittainen samaistuminen, vaikkakaan en voi todeta kokeneeni mitään lähellekään niin kamalaa kuin tarinan hahmot. Mutta varmasti moni on. Toivottavasti tämän levyn kuunteleminen on toiminut edes joillekin heistä jossain määrin terapeuttisena kokemuksena, kuten musiikki monesti voi tehdä.
Levyn ehdottomasti vahvin puoli ovat melodiat, jotka ovat paikoin niin kauniita, että itkettää (esim. Morning on Earth) ja toisaalta hyvin karuja ja rujoja tylytyksiä (Idioglossia heti perään). Kontrastit, ne kontrastit, taas. Tähän kastiin voinee lisätä myös kitarasoolot (Used sekä Falling) ja muutenkin kitaroiden aivan korviahivelevän kaunis käyttö. En aina arvosta kitarasooloja, jotka toisinaan tuntuvat etenkin rock-biiseissä lisätyn kappaleeseen vain sen takia, koska sellainen nyt vain "kuuluu olla", mutta tällaiset mestarilliset kuljetukset, jotka kantavat biisejä ja kutovat niitä yhteen, ovat aivan oma kappaleensa. Tietyt sävelkulut toistuvat pitkin albumia monta kertaa, mikä jollain tavalla lisää sekä temaattista yhtenäisyyttä että lisää emotionaalisuutta. Vaikea selittää sanoiksi, mutta tunnetustihan toisto on tehokeino, ja tällä levyllä se toimii loistavasti tuntumatta millään tapaa täytteeltä tai muutoin turhalta.
Jätetään tähän loppuun taas ehdoton korvahunaja-valinta tältä albumilta. Nimikkoraita, siis The Perfect Element, ja videon alkuun liitettynä vielä "prologi" Falling, jonka kuuntelematta jättäminen aiemminmainittua kuunneltaessa olisi suorastaan rikos. Meemi-sukupolven sanoin: "right into the feels".
Once
I had a mountain of my own
With moss and walls and magic
And a mighty view
A forest of my own
Listening to me
Showing me its secret paths and trails
Green with depths and sleeping sunrises
Thorns that never cut
My feet and face
A pine of my own
Offering a seat in the sunset
Painting windy pictures
Arabesques
Of fortune and forever
Too large to fit
Even in a child's pocket
Now
Arabesques of forgetfulness
Are left to burn holes
In my white tapestry and fungible wallpaper
Once
I had a world of my own
It is still there
Only
I am gone
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti