Pain of Salvation -kimara, osa 1: Entropia

Koska Pain of Salvation alkaa pikkuhiljaa täyttää ehdottoman suosikkibändini lokeroa, ja kuuntelukertoja Last.fm:ssäkin alkaa olla jo kohta 2000, ajattelin että voisin suorittaa pienen kuuntelukierroksen bändin tuotannosta. Aloitan siis ensimmäisestä levystä ja jatkan eteenpäin kronologisesti yksi levy kerrallaan. Ja mikäs sen mukavampaa kuin jakaa kuuntelukokemukset kanssaihmisten kanssa tämän blogin kautta. Idea tähän tuli kaverilta, joka on tehnyt samankaltaisen projektin oman suosikkibändinsä kanssa, tosin tämä oli facebookin kautta. Tämä toimikoon myös sopivana prokrastinaatiopuuhana tässä samalla kun pitäisi lopputyötä tässä kirjoitella ja lukea kokeisiin ynnä muuta.

Mikäli arvon lukija ei ole kuullut bändistä aiemmin, Pain of Salvation on progressiivista rockia/metallia ja muuta vastaavaa omalaatuista musiikkia soittava ruotsalainen yhtye, jonka pääasiallisena säveltäjänä ja mastermindina hyörii multilahjakkuus Daniel Gildenlöw. Lisäinfoa bändin nettisivuilla (linkki yllä) ja vaikkapa wikipediassa.

Nosturin keikalta 3/2012 (c) Minä

Aloitamme siis levystä nimeltä Entropia, joka on julkaistu vuonna 1997. Itse olin tuolloin 10-vuotias ja autuaan tietämätön moisesta tapahtumasta. Ensikosketukseni levyyn on tapahtunut siis paljon myöhemmin, enkä muista tarkalleen koska olen ensimmäistä kertaa kuunnellut Entropian. Eikä se liiemmin ole koskaan ollut suuremmassa kulutuksessa soittolistallani. En oikein tiedä miksi, ehkä ei ole vaan tullut tartuttua siihen samaan tapaan, kuin niihin timanttisempiin levyihin, jotka ovat tuotannossa myöhemmin.

Olen muuten aika huono arvioimaan musiikillisia meriittejä, joten säästän ne niille viisaille musiikista enemmän tietäville ihmisille. Menen enemmän fiiliksen mukaan, enkä todennäköisesti käytä oikeaa termistöäkään. Joten niille, jotka haluavat olla rokkipoliiseja, niin voin heti disclaimerina kertoa, että suksikaa samantien kuuseen niiden hipsterilasienne kanssa, jos tekee mieli nillittää. Muutoin kommentit ja mielipiteet ovat tervetulleita!

Kuten muillakin PoSin albumeilla, Entropialla on levyn läpi kantava teema. Gildenlöw selventää:

"This album is a very complex concept that is pretty hard to grasp. It is about a family in a war situation, about a father that fails to protect his family, about a child who needs a father and not a soldier, about a society that kills and excludes and then takes its hand away from the remains in shock of what it has become. It is about a world I have chosen to call Entropia, which is a combination of the two words "Entropy" and "Utopia". Entropia is suspiciously similar to our world."

Hävettää tunnustaa etten ole aiemmin albumin teemaan tutustunut. Mutta muutenkin PoSin teemat ovat auenneet aina hieman hitaammin ja myönnettävä on sekin, että eivät ne sittenkään aina aukea ihan täysin. Sota teemana on laaja ja vaikea, mutta yksilön näkökulmasta katseltuna se on ehdottomasti toimiva, ja tuo sodan järjettömyyden ja sen ihmisille aiheuttamat kärsimykset tuskallisesti esiin. Se jos mikä tässä levyllä kuuluukin, niin musiikin tunnelman kuin vokalisaation ja lyriikoiden kautta.

Musiikillisesti Entropia on ehkä raskain PoS-albumi, mutta ei teemakaan sen puoleen kovin kevyt ole, eli sinällään sopivat toisilleen. Välistä sarjatulelta kuulostavat kitaravallit tuovat hyvää dynamiikkaa teeman mukaisesti, puhumattakaan vinksahtelevista rytmilajimuutoksista. Toisaalla surulliset ja hiljaisemmat hetket ovat myös erittäin riipiviä. Tunnelmanmuutokset saattavat olla äkillisiäkin, mikä tuo hienoa kontrastia biiseihin. Gildenlöw osoittaa jo tässä, että häneltä onnistuu niin herkkä fiilistely kuin rankka revittely. Laulutaidon kehitystä tosin näkee myöhemmillä levyillä niin paljon parempaan suuntaan, mikä on toki hyvä,mutta ei tästä kehtaa ihan täysiä pisteitä vielä antaa. Levyn alkupuoli on selkeästi menevämpää, kun taas loppuun päin muuttuu pohdiskelevammaksi ja hieman angstahtavaksi (kyllä, se on sana, päätin juuri), mikä tietysti teemaa ajatellen on ihan paikallaan.

Aiemmin vähäiselle jääneet kuuntelukerrat vaikeuttavat huomattavasti levyn pureskelua, kun yrittää imeä kaiken kerralla sisuksiin ja saada aikaan jotain järkeviä ajatuksia asiasta. Sitä se proge teettää, kun albumit vaativat useampia kuunteluja, että niistä osaa muodostaa jonkinnäköisen mielipiteen. Joitakin yksittäisiä biisejä tästä on tullut kuunneltua aiemmin, livenä ja erikseen (kyllä, syntini on kuunnella yksittäisiä biisejä ja jopa laittaa soittolistoja shufflelle...). Stress, Winning a War, Nightmist ja ! (Foreword) ovat tulleet siis tutuiksi ja nehän sieltä korvaan ensimmäisinä tarttuvatkin.

Tähän loppuun varmaankin sopisi linkittää levyltä eniten iskevä kappale, jonka valinta on tässä tilanteessa hieman vaikeaa. Sanon vielä että on todella hankala luoda ytimekästä loppukaneettia, enkä oikein osaa antaa pisteitäkään levylle, koska se vaatii selkeästi useamman kuuntelun muodostuakseen jonkinlaiseksi järkeväksi kokonaisuudeksi aivoissani. Mutta ehkäpä parhaiten kolahti tällä kertaa tuo Nightmist kaikessa massiivisuudessaan ja vinksahtaneisuudessaan.

"Why shall I die?
Oh god! Hear my voice! Tell me there are no questions.
Please give me a few more hours of this flair life...
It's mine!
As I am leaving, alone and afraid, I'm thinking of all the mistakes I've made.
I wish of my heart I could change only one!
I'd want to say "sorry" just one more time before I am gone!"

...Koherentti teksti, mikä se semmoinen on?