Kyyti järjestyi tänä vuonna työkaverien kautta, yksi oli lähdössä muutenkin ja kuski saatiin ylipuhuttua pari päivää ennen lähtöä. Ihanan spontaania! Aiemmin matkaa on tullut tehtyä milloin kimppabussilla, milloin kaverien kyydillä, mutta ennen kaikkea edullisesti. Rokkijuna olisi hauska joku kerta kokea, mutta VR:n hinnoilla ei valitettavasti paljoa juhlita verrattuna bensakulujen jakamiseen.
Jo Joensuuhun saavuttaessa tuli heti kamalan nostalginen fiilis. Sellainen olo, kuin ei olisi koskaan lähtenytkään. Aiempina vuosina ollaan yövytty ystävän mökillä Hammaslahdessa (jonne matkaa on keskustasta parisenkymmentä kilometriä). Siellä on ollut aina ihan mahtavaa, sauna, järvi, laituri, oma rauha ja nukuttu ihan oikeissa sängyissä (asuntovaunussa). Tällä kertaa päätettiin häiritä toista kaveria, joka sattuu asumaan suunnilleen kymmenen minuutin kävelymatkan päässä alueesta. Ei paha. Leirintäalueen riemuja on joskus myös suunniteltu, mutta se jäi suunnitelman asteelle tänäkin vuonna.
Alueelle lauantaina käpysteltäessä meinasi jo tippa tulla silmään. Täällä sitä ollaan taas! Seitsemäs vuosi peräkkäin ja edelleen aivan mahtava fiilis. Ikinä en oo huonoa Ilosaarta kokenut, ja aina sitä ihmettelee, mikä siitä tekee niin erikoisen ja mahtavan festivaalin. Kai siinä festariväessä, järjestäjissä, esiintyjissä ja tämän kolminaisuuden yhdistämässä tunnelmassa on sitä jotain, mikä muilta festareilta puuttuu, enemmän tai vähemmän. Yhdessä tekemisen, olemisen ja musiikista nauttimisen tunne. Heittäkää pullolla jos olen väärässä, mutta Ilosaaressa en ole penseisiin myyjiin tai artisteihin törmännyt (paitsi ehkä päälavan anniskelualueella). Toki noita satunnaisia äärimmäisen humalaisia ihmisiä välillä tulee vastaan, mutta enemmistö on oikeasti vain iloista ja hilpeää väkeä. Eikä se ole mistään yksittäisestä musiikkityylistäkään kiinni, kun kuitenkin sen verran monenlaista genreä esiintyjäkaartiinkin mahtuu, reggaesta black metaliin tänäkin vuonna.
vesisotaa Sue-lavan lähistöllä |
Oranssi Pazuzu |
Sivuhuomautuksena Sue-lavan uusi sijainti oli vallan mainio, mäen päällä nurmella päälavan takana. Uutta oli myös Sue-lounge, jota ei tullut tarkastettua tarkemmin. Lavan kyljessä seissyt anniskelualue oli vallan toimiva tilaan, takaosassa lavan ulkopuolella oli joku rekkamesta (en tarkemmin katsastanut), jonka ulkopuolella taisi joku bändi jossain vaiheessa viikonloppua soittaa pientä akustista keikkaa. Penkkejä ja säkkituoleja oli myös, vaikkakin aivan liian vähän väkimäärään nähden, kuten aina.
Päälavalla taisi tuolla hetkellä heilua Paleface, jota myöskään en ole koskaan erityisemmin kuunnellut, mutta sanoitukset on aina täyttä asiaa. Käytiin sitten kurkkimassa vähän edempää, ja ihan mukavasti se Karri kolisteli. Vieraitakin vilahteli useampia.
PMMP-yleisöstä bongattu Mr. Oizo! |
Päivän kohokohtaa ei onneksi tarvitse paljoa yrittää miettiä tai muistella, se oli tietenkin Suomen kovin livebändi PMMP. Kylmäksi ei tytöt jättäneet tälläkään kertaa, ja nyt kerrankin oli itsellä sellainen sopiva pieni hiprakka päällä, ettei jaksanut välittää miltä näyttää kun innostui vähän jorailemaan ja laulelemaan mukana ;).
PMMP feat. Tommy Lindgren |
Tytöt-biisiä on kesän keikoilla käynyt lauleskelemassa jos minkälaista vierailijaa, Joensuussa tämä kunnia lankeutui Don Johnson Big Bandista tutulle moottoriturpa Tommy Lindgrenille, joka veti kappaleen toisen säkeistön räpäytyksen ehkä jopa paremmin kuin alkuperäisellä raidalla mäkättänyt Mariska. Yleisön reaktiosta päätellen vieras oli mieluisa myös monille muillekin. Ja mikä mahtavinta, Tommya päästiin vielä näkemään toistamiseen sunnuntaina GG Caravanin keikalla!
Mayhem |
Tästä tulikin sitten vähän kiire äkkiä töihin, kun piti se Mayhem kuvata. Ja olihan se näyttävää. Ja synkkää, niin synkkää. En ole mikään black metal-lajin suurin fani, enkä siis sen kummemmin esitystä kuunnellut tai siitä osaa sen paremmin sanoa, mutta erittäin maaninen tuo laulaja/vokalisti/örisijä oli krusifiksinsä ja pääkallorekvisiitan kanssa. Kylmiä väreitä, fo sho!
Festariseura kaipasi tähän väliin jotain tuhdimpaa syötävää ja mikäs minä olen kieltäytymään, seurasi siis siirtymävaihe kaupungin suuntaan. Alkuperäinen suunnitelma oli käväistä Kerubissa, jonka kuuluisia burgereita piti maistella, mutta se meni mönkään kun ei koko paikka ollut vielä tuohon päivänaikaan auki. Höh. Korvaajana toimi Fransmanni, jossa nautittu kasvispasta toimi erinomaisena vatsantäyttäjänä, millä jaksoi heilua loppuillan. Puhumattakaan punaviinistä. Khöm.
Juontajatoveri |
Insomnium |
Sunnuntai
Sunnuntaiaamu aukesi vetreänä ja reippaana ja --- paskat se mikään reipas oli. Väsytti niin maan perhanasti ja selkää pakotti, puhumattakaan niskasta. Silti, pitää olla kiitollinen että sentään oli yösija kuivassa ja lämpimässä, yöllä kun oli satanut vettä. Aamupalaksi nautimme Amorphiksen akustisen keikan YleX-teltassa, vallan harvinaista settiä siis. Päivän esitystä oli etukäteen huhuttu erikoiseksi, ja akustisuuden lisäksi vierailijoita oli kuin olikin tarjolla. Sakari Kukko lurautteli saksofonilla ja ties millä muilla soittimilla ja Mari Multanen lauleskeli taustoja. Kävipä viimosen veisun aikana myös Voice of Finland-sarjasta (ja rokkipiireistä muutenkin) tuttu Mikko Herranen laulamassa muutaman rivin. Myöhemmin Herranen ja Multanen bongattiin läheisissä väleissä muualtapäin aluetta, huuuu (keltaisen lehdistön "katso kuvat!"-osio olisi nyt paikallaan, mutta paparazzeiluun en sentään kehdannut tällä kertaa lähteä)!
Seuraava tunti meni Pariisin Kevät-kauheutta vältellessä, ja onneksi ei paljoa tarvinnut sille korviaan altistaakaan. YleX-teltalla aloittelikin piakkoin jo Regina, jota on indie-piireissä fanitettu salaa jo vuosia, ja viimeisen muutaman levyn aikana noussut julkisuuteen. Ja tietenkin se uusin levy on jo indie-piireissä varmaan ihan sontaa, koska se ei ole enää niin andögraund!
Ja true enough, hipster kitty oli oikeassa, osittain. Keikka oli koostettu hyvin mellow-tyylisistä, rauhallisesti soljuvista biiseistä, ja vaikka ne unimaisemamusiikkina ja kotona kuunneltuna noin muuten toimivat vallan hienosti, ei niistä kokonaista keikkaa kannata koostaa. Näinpä mekin jälleen kerran vaihdoimme maisemaa kun ei jaksanut oikein seistä paikallaankaan hiljaa huojumassa.
Enochian Crescent on ollut aina näitä minun "suosikki"bändejä. Varsinkin "se yksi" biisi... Joo siis, edelleenkin se black metal ei ihan kuulosta omalle korvalle hyvältä paitsi jos se on hauskaa (vrt. Immortal). Keikan oli tarkoitus olla osa EC:n viimeistä kiertuetta laulajan ja okkultismia lavallakin harrastavan Wrathin kanssa, joten odotuksissa oli etukäteen mitä mielenkiintoisin keikka. Hieman ennen festaria kuitenkin tuli tietoon että vokalisti vetäytyykin jo etukäteen ja häntä ei viimeisillä keikoilla nähdä. Siispä vokalistin osaa paikkasivat orkesterin muut jäsenet (Viktor & Wilhelm). Hieman tavallisemman rutiinin mukainen keikka siis kuin mitä Enochian Crescentiltä on totuttu näkemään. Ei siis teatraalisia itsensäviiltelyjä ja ambulanssilla sairaalaan vasta keikan jälkeen-"fiilistelyjä". Höh.
GG Caravan oli yksi syy miksi tuli lopulta tehtyä lähtöpäätös Ilosaareen. Kokoonpanohan oli ns. once-in-a-lifetime, ja vaikkei itse suomalaisen rap-kulttuurin nimiä tunne tai tiedä, eikä suuremmin fanita, oli kokoonpanon keväinen romaniteema-albumi niin mukaansatempaava, että tämähän oli pakko nähdä livenä. Harmillisesti (tietenkin) sen toisen ehkä kiinnostavimman esiintyjän, First Aid Kitin, kanssa päällekkäin. Moni muu oli kuitenkin näemmä tehnyt saman (vaikean) päätöksen ja suunnannut rannalle rentolavan ääreen. Yleisöä oli selkeästi rentolavan ennätysmäärä, ranta oli aivan ääriään myöten täynnä vesirajasta bajamajoille asti! GG Caravanin biisien lisäksi räppärit vetivät muutamia omia biisejään ja myös edesmenneelle MCA:lle osoitettiin kunniaa Beastie Boysin Sabotage!-biisin merkeissä.
Vähän toisaalta harmitti tuo muun matskun veto (etenkin Palefacelta, joka veti omia biisejään vaikka edellisenä päivänä juuri esiintyi päälavalla) ja lisävieraiden lavalle raahaaminen, koska tämä johti siihen että projektin omat biisit jäivät jokseenkin varjoon keikan loppupuolella ja viimeiseksi biisiksi (tietenkin) jätetty On Se Hienoo-sinkkulohkaisu jäi ainakin itseltä näkemättä, kun piti olla matkalla jo seuraavaa artistia katsomaan.
Sitten taas oli yksi "työn takia tänne tultiin" -bändi (jonka takia se GG:n vika biisi jäi välistä, höh!), eli Children of Bodom ja vatsapöpöstä toipuva Alexi Laiho. Aww. Vähän kalpealta näytti ja jotain häivähdystä olin aistivinani pienestä uupumuksesta, mutta amatöörit kitisee ja miten se meni, mistään ei ainakaan valittanut vaan niin täysillä esiintyi kuin pystyi, selkeästi. Arvostan ammattimaisuutta, ja kyllä se heppu vaan osaa tuon kitaransoiton jalon taidon, siis huh huh!
Näin eloisan bändin soiton jälkeen alkoi luonnollisestikin hiukan hiukoa. Siispä suunta ruokateltoille, joiden tykönä tovi piti arpoa, että mitäs tänään syötäisiin. Päädyin lopulta Vegemestan ständiin ja heidän tarjoamaan pita-leivän sisään sullottuun seitan-kebabiin, hinta 8€, joka oli kokoonsa nähden aika hiton paljon liikaa. Jonotustakin kesti festarimeininkiin nähden järkyttävän kauan, 45 minuuttia, minkä aikana pari kertaa tuli mietittyä, pitäisikö kysyä rahoja takaisin ja hakea joku nopea thai-kasvismättö jostain toisaalta. Odotus kuitenkin palkittiin, ja Maku (nimenomaan isolla kirjaimella) paikkasi hyvin paljon muita miinuksia, tätä haluan ehdottomasti lisää ja useasti! NOMNOMNOM!
Media edustaa... |
Swallow the Sun oli itselle illan tokavika, ja kyllähän siinä päätä tuli nyittyä hitaiden tempojen tahdissa jälleen kerran. Taas tuli mietittyä että kuinkahan monta kertaa nuokin pojat on tullut livenä nähtyä, lopputulema lienee jossain 15 ja 20 kerran välissä. Huimaa, mutta johtunee siitä että mokomat on todella usein ties missä kissanristiäisissä esiintymässä ja ainahan sitä pitää käydä kurkkimassa Mikon lippis-pipo (lipo? pippis?)-moshailut (jos se tällä kertaa lentäisi päästä?) ja maistuuko Jägermeister kuinka hyvin (surullisenkuuluisa Spinefeast-risteily todisti, että maistuu ja paljon). Ei mutta, kyllä pojat aina osaavat esiintyä ja luoda keikoillaan tietynlaista musiikkiin sopivaa teatraalisuutta, utuisuutta ja melankoliaa, minkä takia sitä kaiketi aina huomaa palaavansa Swallow the Sunin pariin kerta toisensa jälkeen.
And now for something completely different. Doomahtavan metallipläjäyksen jälkeen tuli tehtyä päätös, että ei sitä enää mitään Antonya ja Johnsoneita jaksanut lähteä vilkuilemaan (vaikka jälkikäteen vähän toki harmittaa kun kyseistä keikkaa on kehuttu eri puolilla vallan mainioksi), vaan päälavalle Chisua ja festareiden päätöskeikkaa odottelemaan. Eturiviin on päästävä! Ja sinnehän päästiin. Tunnelma ei olisi voinut parempi olla, mitä nyt muutama sekavassa tilassa ollut isomies eksyi taaksemme huutelemaan rivouksia ja pari humalaista naista yritti tunkea ohitsemme kiinni kaiteeseen. Pikkujuttuja, eivät pahemmin lopulta häirinneet, onneksi.
Yksinäisen Keijun Tarina |
Mutta kyllä siinä on todellakin nainen, joka osaa esiintyä. Tämä show loikkasi heti ehkä omiin suosikkeihin suomalaisista live-esiintyjistä heti PMMP:n rinnalle. Chisu osaa naurattaa, itkettää, laulattaa ja tanssittaa; kaikkea sopivassa tasapainossa. Myös taustabändi sai osan huomiosta basistin riisuessa takkia ja paitaa naisyleisön suureksi riemuksi, itselleen toki samalla nauraen.
Siitäkin huolimatta, että Sulon päivänä ilmoitetut artistikiinnitykset aiheuttivat lähinnä lievää pettymystä, tuli Ilosaareen lopulta lähdettyä tänäkin vuonna. Seitsemäs vuosi putkeen osoitti, että ei niitä elämää suurempia artisteja tarvita, riittää että on hyvää seuraa ja itsellä avoin mieli, niin nauttii meiningistä joka tapauksessa. Suomen paras festari, piste!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti